maanantai toukokuu 20. 2024

Onko yksityinen raha pelastus?
O

Kulttuurin lähivuosien näkymät eivät näytä kovin ruusuisilta, mitä valtion panostukseen tulee. Voiko yksityinen raha korvata hupenevaa julkista tukea, kuten kulttuuriministeri Sari Multala (kok) on julkisuudessa kannustanut? Jos alan ihmisiltä kysyy, niin vastaus on yhteneväinen ei. Perusteet: pienen maan liike-elämässä on varsinkin lama-aikana niin vähän realistisesti ulottuvilla olevaa sponsorirahaa, ettei se kata kuin murto-osan kuluista. Lisäksi kulttuuri on meillä itseisarvo ja kansalaisoikeus, ei osa kapitalistista hapatusta kuten Amerikassa. Vaikka näin olisikin, uusia mahdollisuuksia täytyy silti etsiä.

Sponsoroinnin verovähennysoikeus pitäisi saada myös Suomeen.

Harva suomalainen tapahtuma tai taidelaitos edes puhuu sponsoroinnista, vaan tuntuu legitiimimmältä käyttää termiä yritysyhteistyö. Ainahan yhteistyö kannattaa, eikä se ole kerjäämistä vaan yhteisten arvojen jakamista sellaisin diilein, että kumpikin hyötyy. Se on myynnin ja markkinoinnin jatketta, ei firmojen mainoksia, kiitoslistoja ja lahjoittajien hyysäämistä kuten USA:ssa. Totta kai näin on, mutta tuntuu silti oireelliselta, miten riihikuivasta rahasta puhumista häpeillään, kun siitä kuitenkin kenkä puristaa.

Angloamerikkalaisissa maissa koko rahoituksen pohja on erilainen, ja lahjoitukset kulttuurille ovat verovähennyskelpoisia. Taidelaitoksissa työskentelee varainhankkijoiden armeija, eikä taiteellinen johtajakaan välty suhdetyöltä. Tätä kulttuuria ei voi eikä tarvitse omaksua Suomeen sellaisenaan, mutta olisivatko jotkut elementit adoptoitavissa? Jos kerran valtio vähentää kulttuurin rahoitusta, se olisi velvollinen sallimaan sponsoroinnin verovähennysoikeuden myös meillä. Ei ole vastuullista politiikkaa ministeriltä vain sanoa, että kääntykää yksityiselle puolelle ilman, että luodaan sille toimivia oikeudellisia puitteita.

Varainhankinnan malleissa ei tarvitse mennä Atlantin taakse, sillä Euroopassakin on toimivia esimerkkejä julkisen ja yksityisen tuen yhdistämisestä. En ole koskaan Salzburgin festivaaleilla ollut kiusaantunut Audin ja Rolexin suuresta näkyvyydestä. Niitä ja festivaalia yhdistää mielikuva huippulaadusta. Wienin Musikvereinilla on Rolexin lisäksi kahdeksan pankin, vakuutusyhtiön ja rakennusfirman sponsoritiimi, joka ei häpeile panostaan vaan on ylpeä siitä. Miksi Suomessa suhtaudutaan tällaiseen niin kainostellen?

Säätiöiden rooli kulttuurin rahoituksessa on kasvanut, ja niiden tuki on mahdollistanut tärkeitä yksittäisiä projekteja Taidetestaajista soitinakatemioihin, orkesterivierailuihin ja oopperatuotantoihin. Pysyvää tukea ei silti mikään niistä anna, ja toisinaan apurahojen kriteerit tuntuvat trendihakuisilta: identiteettipolitiikka, digitalisaatio, inklusiivisuus ja muut taikasanat avaavat rahahanat, kun taas normaaliin taiteentekoon on turha anoa. Usein yksittäinen isompi lahjoitus on se alullepaneva voima, joka saa aikaan jotain pysyvää.

Musiikkitalon urut, joiden alkupääoman Kaija Saariaho lahjoitti, on tästä hyvä esimerkki.

Harri Kuusisaari

 

Voit kommentoida kirjoitusta

Muita pääkirjoituksia