Kesään yleensä mahtuu vain yksi isompi keskustelunaihe, ja tällä kertaa se imi mehut kaikelta muulta. Rasismikeskustelussa ydin oli paikoin hukkua poliittiseen pyörittelyyn, mutta toivottavasti käteen jäi ainakin se, että asioista on voitava puhua niiden omilla nimillä. Rakenteisiin ja asenteisiin piilotettu rasismi on rasismia siinä missä konkreettiset teotkin, ja niiden suhteen koko suomalaisen yhteiskunnan on katsottava vakavin ilmein peiliin – myös kulttuurielämän. Kulttuuri saa energiansa erilaisten asioiden kohtaamisesta. Monikulttuurinen ja avoin ilmapiiri tuottaa vireintä taidetta, ja monoliittiset, rajoja asettavat yhteiskunnat sulkevat sen umpioon.
En usko, että kulttuurielämässä kukaan on heittelemässä rasistisia herjoja tai käymässä kenenkään kimppuun, mutta vähemmän suora ihmisten eriarvoistaminen ansaitsee huomion. Miten laitosten tarjonta huomioi varsinkin Helsingin seudulla voimakkaasti kasvaneen, jo pitkälle yli 100 000 henkeä kattavan maahanmuuttajaväestön? Onko asiaa edes ajateltu? Vielä suurempi ongelma on alalle työllistyminen. Miksi suomen kieli on edelleen vaatimuksena valtaosassa kulttuurialan töistä, ja miksei ulkomaisia tutkintoja ja ansioita huomioida samanarvoisiksi suomalaisten kanssa?
Monikulttuurinen ja avoin ilmapiiri tuottaa vireintä taidetta.
Muualta tullut kulttuurialan ammattilainen törmää Suomessa jatkuvasti lasikattoihin, kun hän ei kuulu pienen maan pieniin piireihin eikä ole mukana verkostoissa. Näin kertovat asiaa käsittelevät tutkimukset – mm. musiikkialan järjestöjen teettämä Yhdenvertaisuus musiikkialalla ja Cuporen Ulkomaalaissyntyisten taide- ja kulttuurialan ammattilaisten asema Suomessa. Tätä umpiota täytyisi avata. Orkesterimuusikoiden rekrytoinnissa haku toimii kansainvälisten kanavien kautta, ja koesoitoissa kokelas on sermin takana. Vain taidot ratkaisevat. Vaikka muilla aloilla käytännöt ovatkin erilaisia, asennetasolla tämä periaate kelpaisi hyvin malliksi.
Sibelius-Akatemia on kansainvälistynyt vauhdilla, mutta miten käy nyt, kun hallitusohjelman kirjaukset ovat nostamassa EU-maiden ulkopuolisten opiskelumaksut pahimmillaan kymmenkertaisiksi? Tässä Suomi on ampumassa itseään jalkaan, sillä opiskelijat ovat työperäisen maahanmuuton luonteva lähde. Se on nähty myös musiikkialalla.
Missä on kansainvälisyys intendentti- ja muusta hallintokunnasta? Laitoksen etujen ajaminen omistajayhteisössä voi tietenkin edellyttää suomen kielen taitoa, mutta tuskin koko toimisto ulkomaalaistuu. Asioita voi delegoida. Pääasia, että johtoon saadaan parhaita mahdollisia voimia, joilla on tarmoa myös uudistuksiin. En mitenkään usko, että Suomi olisi taidehallinnon alalla niin kärkeä, että koko muun maailman kyvyt voisi jättää huomiotta. Päinvastoin todellisista osaajista on pulaa. Piiri pieni pyörii esimerkiksi orkesterien intendenttihauissa. Helsingin juhlaviikot hakee nyt johtajaa. Olisiko aika katsoa maan rajojen yli, kuten Kansallisoopperassakin ensimmäistä kertaa tehtiin?
Yksi rakennekysymys on myös se, miten saada maahanmuuttajien omaa perinnettä paremmin esille luontevana osana tarjontaa. Se yhdistäisi ihmisiä puolin ja toisin. Helsingissä maailmanmusiikin ykkösnäyttämönä toimineen Savoy-teatterin tulevaa roolia tulisi pohtia myös tästä näkökulmasta. Tällaisten toiminnallisten visioiden sijaan kaupunki on kaatamassa teatteria yksityisten tahojen pyöritettäväksi – kaupungin avustuksella. Kuulostaa niin huonolta ja lyhytnäköiseltä, että se on mahdollista vain Helsingissä. Kulttuurin siltoja ei rakenneta voitot silmissä kiiluen.
Harri Kuusisaari
