perjantai heinäkuu 19. 2024

Moninaisuutta, mutta millaista?
M

 

PAULON KANSAINVÄLINEN SELLOKILPAILU osoitti nykypäivän nuorten sellistien uskomattoman korkean tason ja soittajien persoonallisuuden ja laittoi ihmettelemään, minne ”sellomaa” Suomi on alan kärjestä hävinnyt. Samalla se herätti myös laajempia kysymyksiä. Ohjelmisto rakentui muidenkin vastaavien kilpailujen tapaan pääosin klassikkostandardeista – myös alkuerässä, jossa teosvalinta oli vapaa. Miten nuoria muusikoita saisi rohkaistua käyttämään myös tässä mielikuvitustaan?

Aasialaisia soittajia oli jälleen mukana runsaasti, mutta miksi yksikään heistä ei soittanut aasialaisten säveltäjien teoksia? Varmaankin siksi, että niitä ei lasketa ohjelmiston kaanoniin. Tässä se ongelma onkin koko musiikkielämän tasolla. Käsitykset siitä, mikä on klassista ja laadukasta junnaavat kehäpäätelmien suossa. Vaikka muusikko haluaisi tuoda omia ideoitaan ja kulttuuriaan esiin, opettajien, managerien ja yleisön (oletettujen) odotusten ohjaava vaikutus tulee vastaan. Musiikkikilpailuissa on viisaampaa ottaa varman päälle kuin satsata ”erikoisuuksiin”.

ETNISEN, KULTTUURISEN, tyylillisen ja esteettisen diversiteetin kirjo on klassisen musiikin tärkeitä kysymyksiä, sillä sen täytyy koskettaa kaikkia ihmisiä, ei vain tiettyyn perinteeseen kasvaneita. Tämä ei missään nimessä tarkoita klassikkojen hylkäämistä. Sinfoniaorkesterit USA:ssa ovatkin jo heränneet tuomaan esiin afroamerikkalaisia säveltäjiä, jotka ovat tuoneet raikasta ilmaa eurooppalaisen taiteen temppeleihin. Meillä on toivottavasti jo päästy eroon siitä arvopinttymästä, että vain tietyn tyylin modernistinen perintö olisi ”oikeaa” nykymusiikkia, mutta olisiko tässä vielä avartamisen varaa kulttuurisesti? RSO näytti tietä kiinnittämällä eteläafrikkalaisen Abel Selaocoen soittamaan (ja laulamaan) sellokonserttoaan. Yleisö oli myyty shamanistisen esityksen edessä.

Suomen sinfoniaorkesterit ry pitää tilastoja soitetuista naissäveltäjien teoksista, mutta tässä on jääty puolitiehen: listaa pitäisi pitää myös siitä, paljonko ulkoeurooppalaista musiikkia soitetaan. Katseen terästäytyminen säveltäviin naisiin on ollut tervetullutta, sillä näin on saatu esiin kiinnostavaa musiikkia, etenkin omalta ajaltamme, ja purettua asenteiden vääristymiä. Se ei kuitenkaan vielä riitä toimeksi diversiteetin eteen. Taidetta ei tehdä tilastojen vuoksi vaan siksi, että se avaisi yleisölle ovet uudenlaisiin elämyksiin, löytöihin ja samastumiskohteisiin.

KULTTUURINSA, SYNTYPERÄNSÄ, tyylinsä, seksuaalisuutensa tai ties minkä asian vuoksi syrjään sysätyt miessäveltäjät ansaitsevat yhtä lailla päästä esiin kuin sukupuolensa vuoksi unohdetut naisetkin. Näiden kohtalot kytkeytyvät usein toisiinsa, ja toivon, että hegemonioiden purkaminen koituu kaikkien marginaalien hyväksi. Pelkään silti pahaa, että keskustelun mustavalkoiset sukupuolitaiston asetelmat eivät edesauta klassisen musiikin avautumista, sillä ne aiheuttavat ihmisissä myös torjuntaa ja kyllästymistä. Yhtä pakkoa ei voi korvata toisella, vaan ilmapiirin avoimuus ja uteliaisuus on tie tasavertaisuuteen ja entistä rikkaampiin elämyksiin.

Harri Kuusisaari

Voit kommentoida kirjoitusta

Muita pääkirjoituksia