Nyt syyskauden päättyessä on ilmeistä, ettei Helsingin kaupunginorkesterin tämän kauden germaaninen fokus ole yltänyt edelliskauden Ranska-teeman kiinnostavuuden tasalle. Hankaluutena ovat olleet perin tutut säveltäjänimet, joiden ympärille ei ole ollut aivan helppo sommitella viime kauden kaltaisia tuoreita näkökulmia.
Kauden viimeistä edeltävä konsertti sai tervetullutta kierteisyyttä yhdistämällä mitä eriluonteisimpia teoksia: nuoren Anton Webernin myöhäisromanttisesti vääntelehtivän Passacaglian, Selim Palmgrenin miellyttävän Virta-pianokonserton sekä Beethovenin lystikkään kahdeksannen sinfonian.
Viimeksi pari vuotta sitten HKO:ta johtanut Kazuki Yamada oli innostavan tarmokas, kurinalainen johtaja, joka heittäytyi Passacaglian tiheäksi puristettuun draamaan hyvin tosissaan. Liemikuutiomaisen tiukka teos ikään kuin sulaa täyteen laveuteensa vasta kuulijan mielessä. Aloitus oli hätkähdyttävän hiljainen kuten kuuluukin, ja Yamada hämmensi keitoksen vaskien johdolla äkkiväärän rajuksi vailla alkusoittomaista kohteliaisuutta. ”]
Selim Palmgren oli aivan omantyyppisensä hahmo suomalaisessa kansallisromantiikassa: kosmopoliittinen pianisti-säveltäjä, joka sekoitti sulavasti suomalaiseen sävelkieleen yleiseurooppalaisen romantiikan paletin sekä impressionistisia sävyjä. Toinen pianokonsertto ”Virta” (1913) kiinnittyy aikansa helppotajuisuuden estetiikkaan fantasiatyyppisellä yksiosaisella muodollaan sekä ohjelmallisuudellaan – inspiraationa toimi Kokemäenjoki. Matka jokea pitkin on kiitollinen musiikillinen konsepti, joka tuo automaattisesti mukanaan kuvallista voimaa, notkean rakenteen ja vaihtelevia käänteitä.
Beethoveniin ja saksalaiseen romantiikkaan erikoistunut Antti Siirala debytoi HKO:n solistina lähestyen konserton Rahmaninov-henkistä aaltoilua suomalaisesta tulokulmasta: hänen selkeä ja varma soittotapansa suhtautui teoksen vuolaaseen romanttisuuteen pohjoismaisen pelkistyneesti. Suoraviivainen lähestymistapa oli raikas, mutta yksinkertaisti Palmgrenin maisemarunoutta liikaakin ja sai esityksen tuntumaan varmistelevalta – oma vaikutuksensa oli myös sillä, että Musiikkitalo vaimentaa pianon, jollei istu aivan edessä. Kun orkesteri puolestaan tarttui kansallismaiseman kauneuteen täysillä ja sai sen hehkumaan täyteläisesti, pianosta tuli pikemminkin orkesterin säestäjä. Siiralan ylimääräisenä soittamassa Sibeliuksen romanssissa (op. 24 nro 9) puhdaslinjainen ote ja rauhallinen tempo soivat talvista laakeutta – samaa yksinkertaista jylhyyttä Siirala esitteli konserton kadensseissakin.
Rytmisesti leikkisä kahdeksas sinfonia tuo esiin sen Beethovenin, joka jallitti tuttujaan käytännön piloilla ja kirjoitteli enemmän tai vähemmän vitsikkäitä kaanoneita käyntikorteiksi ja kirjelapuiksi. Sinfonian iloluontoisen pinnan alla kuplii toki syvempiäkin tunteita. Periodihenkisten tulkintojen aikakaudella Yamadan tempoiltaan maltillinen, rytmisesti pyöristetty ja leveäpensselinen linja tuntui auttamatta vanhanaikaiselta ja liiallisen juhlavalta. Etenkin retorista iskevyyttä jäin ikävöimään. Mitenkään kalvakka esitys ei missään nimessä ollut kyseessä, vaan HKO resonoi heleissä väreissä ja voimantäyteisenä Yamadan liikutellessa sointipalikoita intensiivisesti.
Auli Särkiö-Pitkänen
Musiikkitalo 15.12. klo 19
Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Kazuki Yamada
Antti Siirala, piano
Webern, Palmgren, Beethoven
Istumapaikka: C-katsomo permannon keskiosassa
