Taitava säveltäjä osaa aina sopeuttaa ilmaisunsa käytettävissä olevan esittäjistön vaatimuksiin, mutta joskus tuntuu, että esittäjistö voi jo itsessään ilmentää säveltäjää. Ajatus Perttu Haapasesta (s. 1972) huilukonserton säveltäjänä tuntuu tässä valossa erityisen luontevalta. Tietyt huilun ominaisuudet – sävykirjon vivahteikkuus, rajankäynti sävelten ja hälyjen välimaastossa, notkeus sekä raikas, epäsentimentaalinen olemus – tuntuvat luonnehtivan yleisemminkin hänen modernismin traditiosta nousevaa säveltäjänlaatuaan.
Haapanen hyväksyy ajatuksen:
”Itse asiassa mietin tätä itsekin, kun sain tilauksen. Olen kirjoittanut paljon huilulle paitsi tietenkin orkesteriteoksissa myös kamarimusiikissa ja koen sen ilmaisullisesti läheiseksi. Tosin tietenkin ainahan se soitin on itselle läheinen, jolle kulloinkin säveltää”, Haapanen toteaa.
Haapasen uusi huilukonsertto (2018) on syntynyt Radion sinfoniaorkesterin tilauksesta. Teoksen kantaesitys on Helsingin Musiikkitalossa 18. huhtikuuta, solistina RSO:n soolohuilisti Yuki Koyama ja kapellimestarina Dima Slobodeniouk.
Haapanen teki sävellystyön aikana yhteistyötä Koyaman kanssa.
”Käytiin Yukin kanssa teoksen soolostemmaa läpi viime vuonna, jotta se istuisi hänelle mahdollisimman hyvin. No, hänhän on niin loistava soittaja, ettei hänellä ole varsinaisia rajoitteita, mutta yksi pitkä jakso jätettiin pois, koska emme saaneet sitä tuntumaan luontevalta.”
Huilukonserton säveltämisessä on teoslajina omat erityiset haasteensa. Yhden tärkeän kysymyksen muodostaa soittimen kuuluvuus. Osittain siitä syystä orkesteri on tässä konsertossa suhteellisen maltillisen kokoinen, lähempänä sinfonietta-kokoonpanoa kuin suurta sinfoniaorkesteria.
”Kyllä huilun kuuluvuuden varmistaminen vaikutti osittain tähän, mutta huomasin myös muutoin, ettei ideoihini tarvita suurempaa orkesteria. Tämä kokoonpano on myös jatkoesitysten suhteen kevyempi. Lyömäsoittimia on tosin jonkin verran, niiden joukossa myös vanha kirjoituskone, vinkuleluja ja pilli. Lisäksi mukana ovat harppu sekä pianisti, joka soittaa myös cembaloa.”
”On siellä muutamia paikkoja, joissa olen joutunut miettimään huilun kuuluvuutta. Mutta tämä liikkuu paljon aika korkealla, briljantissa rekisterissä, joten pitäisi sen kuulua”, Haapanen toteaa ja koputtaa naurahtaen puuta.
Entä solistin ja orkesterin suhde, konsertoissa aina olennaisen tärkeä kysymys?
”Kyllä tässä vallitsee enemmän yhteiselo huilun ja orkesterin välillä kuin niiden vastakkainasettelu. Orkesteri usein jatkaa huilun ajatuksia.”
”Lähdin tekemään vähän oopperamaista teosta, vaikka en tiedä, miten hyvin se tulee sieltä läpi. Oopperamaisuudella ajattelen tässä ennen muuta tiettyä näyttämöllisyyttä, sitä että teoksessa on eräänlaisia hahmoja ja rooleja.”
”Ihan alun alkaen lähdin liikkeelle hengityksen olemuksesta. Sen oli oltava jollakin lailla vahvasti mukana, se putki ja hengitys. Huilullahan hengitys on niin läheisesti mukana jo soinnissa. Hirveän paljoa en lähtenyt soittotavoilla tuomaan esiin hälyosastoa, vaikka on siellä vähän sitäkin. Enemmän hain yleisgestiikasta jollakin tavalla binääristä ulos- ja sisäänhengitystä.”
Huiluosuus näyttää ainakin partituurin perusteella monipuoliselta ja taiturilliselta; mukana on monia ketteryyttä vaativia jaksoja mutta myös yksi laajakaarisempaan cantabile-ilmaisuun painottuva käänne.
”On tämä virtuoosinen teos”, Haapanen myöntää. ”Huilu myös soittaa tässä todella paljon, joten on siinäkin suhteessa vaativa.”
Teos on noin 25-minuuttinen yksiosainen kokonaisuus, joka jakaantuu Haapasen mukaan materiaaliltaan kahteen puoliskoon.
Miten se sijoittuu Haapasen tuotantoon? Onko mukana uudenlaisia elementtejä?
”Kyllä tässä jotain uutta on. Esimerkiksi jousisto on isommassa roolissa kuin minulla yleensä. Jousilla on myös yksi hyvin venytetty jakso, jossa aika melkein pysähtyy. Myös tietty ritualistisuus paikoin on uudenlaista ilmaisua minulle. Ja ehkä myös muoto: tämä koostuu monista lyhyistä jaksoista, mutta ne menevät aika lailla päällekkäin, jolloin syntyy aika jatkuva kokonaisuus.”
Kun säveltäjälle huomauttaa, että partituurin perusteella hänen orkesteritekstuurinsa ja musiikillinen hahmottamisensa näyttää selkeytyneen, hän myöntää asian:
”Se on totta, se on lisääntynyt. Huomio on siirtynyt detaljeista isompiin yksiköihin. Iän myötä tätä on ehkä tapahtunut.”
Kimmo Korhonen
