Olen paasannut tästä jo aikaisemmin, mutta pakko intoilla uudelleen: Berliinissä vuosi sitten avattu Pierre Boulez Saal voi hyvinkin olla koko maailman miellyttävin kamarimusiikkisali. Salin syntyhistoria, Daniel Barenboimin kirkkaista ideoista syntynyt taidetta, tiedettä ja sivistystä yhdistävä kokonaisuus, on selostettu tässä lehdessä jo kahdesti, joten ei siitä sen enempää. Mutta jos Berliiniin sattuu matkustamaan, tätä paikkaa ei kannata jättää väliin.
Frank Gehryn hillitty arkkitehtuuri ja Yasuhisa Toyotan luoma akustinen tila on paitsi harmonisen kaunis myös koko olemukseltaan soiva rakennelma. Sanalla ”soiva” tarkoitan illuusiota tilasta, joka vain odottaa säveliä ympärilleen. Tämä voi toki olla todellisuutta vain omassa romanttisessa pääkopassani, mutta jo saliin astuminen virittää ainakin itseni tunnetilaan, jota on vaikea sanoin kuvailla. En käyttäisi sanaa pyhyys, koska sen uskonnolliset alluusiot vievät aivan väärään suuntaan. Ehkä oikeampi sana olisi hekuma tai mielihyvä – siis se nautinnollinen odotuksen tunne, että jotain merkitsevää on aivan kohta tapahtumassa ja kuinka onnellinen olenkaan, että satun olemaan tässä tilassa ja hetkessä juuri nyt.
Tänä sateisena maaliskuun iltana mennään talviselle matkalle. Schubertin Winterreisen laulaa Matthias Goerne pianistinaan Leif Ove Andsnes. Lippua varatessani epäröin, että jaksanko sittenkään kuunnella sata kertaa veivatun ikivihreän ja hiukan turhankin romanttisen rakkausrunoelman. Mutta epäilykset ovat täysin turhia. Goerke on suurenmoinen baritoni, jonka hunajainen ääni taipuu niin Wilhelm Müllerin runojen riemuun kuin epätoivoonkin mutta ei hetkeksikään kadota valtavaa intensiteettiään.
Ei tämäkään sali ole täydellinen. Yleisö kiertää kehässä salin ympäri ja kaikki ovat melkein kosketusetäisyydellä muusikoista. Laulajalle syntyy ongelma: minne suunnata laulu, minne kohdistaa katse? Goerne yrittää ratkoa dilemman kääntyilemällä sinne tänne, mutta koska tärkein asia on kuitenkin katsekontakti pianistiin, katsoo hän enimmän osan ajasta Leif Ove Andsnesin suuntaan. Itse satun istumaan tässä suhteessa väärällä puolella ja näen enimmäkseen laulajan selän. Samalla osa äänen vivahteista jää vain vastapäisen yleisön iloksi.
Ilta on tietysti loppuunmyyty, ja melko iäkkään oloinen yleisö mylvii bravoota. On täällä jonkin verran nuorisoakin, mutta harmaa porvarillinen eleganssi on vallitseva. En tiedä, onko tässä jokin polttava ongelma, mutta ainahan taidelaitokset ovat kovaan ääneen huolissaan yleisön vanhenemisesta ja yrittävät kilvan keksiä erilaisia konsteja nuorten houkuttelemiseen.
Mitä jos huvin vuoksi käännettäisiin välillä kaikki päälaelleen ja kilpailtaisiin siitä, kenellä on vanhin yleisö?
Seuraavana aamuna laskeudun maanpinnalle tavallisten kuolevaisten pariin ja lähden ITB-messuille, kuten aina tähän aikaan vuodesta. Kyse on maailman suurimmasta matkailutapahtumasta, jossa planeetan kaikki maat yrittävät epätoivoisesti keksiä keinoja julistaa, että juuri meidän maahamme tai kaupunkiimme kannattaisi matkustaa. Tarjontaa on paratiisisaarista Lapin luontoon, Kaukoidän metropoleista Afrikan safareihin ja Amazonin jokiristeilyistä Sydneyn baarikierroksiin – puhumattakaan yhä prameammista luksustuotteista niin hotellien kuin lentoyhtiöidenkin tarjoamana. Luksus on nyt muotia, koska nousukauden myötä yhä suurempi osa ihmisistä on valmis maksamaan elämyksistään valtavia summia.
Isäntämaa erottuu tarjonnasta selvästi, jälleen kerran, sillä Saksan eri osavaltioille ja kaupungeille omistetut messuhallit ovat täynnä kulttuurimatkailutarjontaa. On museoita, teattereita, festivaaleja, oopperataloja, Bachia, Beethovenia ja muita suuruuksia, joita eri kaupungit ylpeästi markkinoivat tärkeimpänä vetonaulanaan – suloisessa harmoniassa gastronomian ja viinien kanssa.
Tämä on harvinaista matkailun armottomasti kilpaillussa maailmassa – valtava luottamus kulttuurin ja taiteen vetovoimaan.
KAI AMBERLA
