Suurimuotoisuus on nykymusiikissa melko epätavallista. Osittain kyse on esteettisistä ratkaisuista ja etenkin aiemmin tradition karistamisesta, osittain taas taidemaailman tämänhetkisestä tuotantologiikasta. Hatunnoston ansaitsevat siis toimijat, jotka tohtivat tilata myös laajempia kokonaisuuksia.
Helsingin kamarikuoro teki rohkeasti muistaessaan Suomen sisällissodan päättymisen 100-vuotispäivää tunnin mittaisella tilausteoksella – nykyaikaisella a cappella -requiemillä. Ratkaisuun oli epäilemättä vaikuttanut se, että kantaesittäessään kaksi vuotta sitten Alex Freemanin Shakespeare-aiheisen tilausteoksen A Wilderness of Sea HKK oli huomannut amerikkalaissyntyisen Freemanin taidon hallita suurta kuorosointia ja laajoja, tunteella ladattuja kaarteita. Tätä teosten tilaaminen parhaimmillaan on: mahdollistamista. Freemanin sävelkieli tuntuu haluavan ympärilleen juuri laajaa arkkitehtoniikkaa ja suuria kysymyksiä.
Alex Freemanin Under the Arching Heavens – A Requiem kietoi sisällissodan tuntojen lempeän käsittelyn sekä universaalit sodan, rauhan, menetyksen ja lohdun teemat syvästi koskettavaksi kokemukseksi. Sielunmessun latinankielisissä sanoissa toistuva rauhan kaipuu muuttui väkivallattomuuden viestiksi, ja Suomen historian näkökulma hiipi esiin Kiven, Södergranin ja Viljo Kajavan runoissa. Amerikkalaisrunoilija Walt Whitman – jonka runosta on peräisin myös sävellyksen otsikko – antoi teokselle päätöksen, jossa luonnon kiertokulun ylistys ja maaäidin hengitys muuttui ekologisen tietoisuuden kyllästämäksi uudelleentulkinnaksi requiemin rukouksesta.
Myös A Wilderness of Sea -teoksessa Freeman yhdisteli erilaisia tekstejä, ja hän osoitti nytkin hallitsevansa tekstinkäytön loistokkaasti. Erikieliset tekstit synnyttivät erisointisia, ikään kuin eri tavoin soitinnettuja tekstuureita. Vaihtelevinakin osat muovasivat ennen kaikkea yhtenäistä arkkitehtoniikkaa. Suuri muoto kohosi vaikuttavana: ytimessä oli monumentaalinen kolmas osa, jossa requiem-tekstit Dies iraesta Lacrimosaan ketjuuntuivat hämmästyttävän eheästi Edith Södergranin ja brittiläisen Siegfried Sassoonin epäsuorasti sodan uhkaa ja ihmisyyden mustuutta luotaavien tekstien kanssa. Keskusta ympäröivät saarekemaisesti lyhyemmät osat, ja päätös huokaili yhtenä pitkänä aaltona. Freemanin säveltäjänäänelle on leimallista pehmeä syvyys, joka on huolellisesti upottanut sisäänsä ja ikään kuin hionut mukaansa erilaisia aineksia. Kuorosäveltäjänä hän taituroi orgaanisesti virtaavalla modernilla polyfonialla.
Oli uskaliasta aloittaa teos Kiven ikonisella Sydämeni laulu -runolla, mutta riski kannatti: yöllisen viileänä hiipivä, sanoja ikävöivästi venyttelevä aloitus oli pysäyttävä. Freeman kehräsi 16 sooloäänen muodostamaa kudelmaa upeasti veistetyiksi klusteripatsaiksi. Hän sai kuoron soimaan erittäin rikkaasti ja eritellysti luoden orkestraalisia, tässä mittakaavassa suorastaan sinfonisia muotoja.
Helsingin kamarikuoro lauloi Nils Schweckendiekin johdolla taidokkaasti, herkullisesti väreillen. Erilaisten tekstien karaktäärit hahmottuivat selväpiirteisinä ylimaallisina leijailevista huokauksista runojen viiltäviin varoituksiin. Freeman on omaksunut melodisuuden ja soivuuden osaksi ilmaisuaan ilman että ne tuntuisivat vanhentuneilta, ja näihin piirteisiin kuoro olisi voinut tarttua anteliaamminkin: rentouttaa sointia, pullistaa svellareita ja venyttää diminuendoja. Nyt ilmassa oli paikoin kitkaisuutta ja kireyttä.
Freeman osoitti, että requiem voi yhä tuntua tuoreelta. Nykysäveltäjä voisi helposti ottaa requiem-perinteen väljäksi inspiraationlähteeksi ja vain sivuta sitä kevyesti, mutta Freeman oli hienolla tavalla malttanut kaivautua syvemmälle, siihen, mikä tekee sielunmessun. Sen sijaan että rynnistäisi kommentoimaan ajankohtaisia sodan kauhuja hän säilytti alusta loppuun suruun kääriytyneen ilmapiirin, hiljaiset miksi-kysymykset ja toivoon kurottamisen. Dramaturgisesti osuviin paikkoihin oli sijoitettu väkeviä tihentymiä, mutta niiden ympärille hän malttoi jättää paljon autiutta ja hiljaisesti kannateltuja pintoja, kuin tyhjenneitä taistelukenttiä tai surevien mielenmaisemia.
Auli Särkiö-Pitkänen
Ritarihuone 15.5. klo 19
Helsingin kamarikuoro, joht. Nils Schweckendiek
