Meidän Festivaalin kolmannen päivän teema oli Koneet; ensimmäinen kahdesta samalle teemalle omistetusta päivästä. Ensimmäiset kaksi konserttia saman ohjelman ympärillä pidettiin maanantain tapaan hyvin rajoitetun paikkamäärän taiteilijakodissa, tällä kertaa vastikään museoksi avatussa Eero Järnefeltin Suvirannassa, ja iltakonsertti jälleen Kallio-Kuninkalan Leonora-salissa. Festivaalin etenemisen myötä alkoi hahmottua väistyvän taiteellisen johtajan Pekka Kuusiston aiemmista vuosista poikkeava lähestulkoon jatkuva läsnäolo konserttiohjelmassa. Vaikka aiemman hillityn taka-alalla toimimisen jälkeen on Kuusiston halu nousta tiheämmin estradille ymmärrettävää, leijuu sanapari Minun festivaali jossain tajunnan laitamilla.
Suvirannan konsertissa alkoi kuulua tämä ison ohjelmistopalan haukkaamisen hinta, ja sen paljasti Wolfgang Amadeus Mozartin Duo viululle ja alttoviululle G-duuri K423. Kuusiston ja Malin Bromanin keskeinen kommunikaatio oli leikkisää ja hymyilevää, ja läsnäolo yleisölle mainiota, mutta kristallinkirkas näky kappaleen ytimestä ja siitä jostain ominaisimmasta puuttui. Bromanin linjat olivat enemmän totuttua klassista esitystapaa kuin Kuusiston pelimannimainen rempseys, mutta ongelmallisuus ei ollut tutun ja poikkeavan tulkinnan ristiriidassa, vaan tunteessa rutiininomaisesta vedosta, biisistä muiden joukossa, joka olisi todennäköisesti noussut viulutaiteilijan ainoana esityksenä kirkkaaseen huippuun.
Paneutumisen aisti jo paremmin Tim Berglingin alias Aviciin (1989-2018) tanssilattia-pophiteistä, jotka olivat saaneet Kuusiston ja laulaja Maria Ylipään käsittelyssä kansantaiteen muotoja. ”Avicii oli oikeasti pelimanni”, oli Kuusisto lausunut Helsingin Sanomille, ja folkiksi kappaleet taipuivat näppärästi pelkällä viululla, laululla, jalan poljennalla ja vihellyksellä. Pieniä heikkouksiakin oli tosin havaittavissa. Ylipään laulu oli puhdasta ja hyväsaundista, mutta liian vähän ääripäitä ja heittäytymistä hakevaa tilaa tarjoavan duosovituksen huomioon ottaen. Samalla tavoin Kuusisto olisi voinut rehevästi tykittää kappaleiden syntetisaattorikoukut rehevinä jousituksina, mutta tyytyi kepeään viheltelyyn. Ylipään juonnot puolestaan rakentuivat liikaa tämän päivän popkulttuurin ennakkotuntemuksen varaan, jota konsertin demografisella ryhmällä ei välttämättä ollut tarpeeksi. Neljän alkuperäisen kappaleiden harmoniaan, rytmeihin tai yleiseen tunnelmaan ei myöskään oltu haettu niin paljon uudelleensovitusta ja sitä kautta uusia näkökulmia kuin olisi voinut – ainoastaan Wake Me Upin intro herätti toiveen tähän. Tätä sinällään oikein mainiota ohjelmaideaa olisi voinut kehittää vielä pidemmälle.
Kamus-kvartetti sai viimeiseksi kunnian esittää Esa-Pekka Salosen Homunculuksen säveltäjän itsensä läsnä ollessa. ”Siinä on kaikki, mitä isossakin jousikvartetossa, mutta runtattuna”, vitsaili Salonen saatesanoissaan, ja oivallinen reilun vartin teos henki kypsän säveltäjän aitoa tekemisen riemua, jossa nuoruuden ehdottomuuden on korvannut laaja työkalupakki sävellyksellisiä keinoja.
Leonora-salin illan konsertti alkoi Kuusiston ja eloelektroniikkapuolen toteuttaneen Teemu Korpipään nimettömällä esityksellä, joka hienosti jätti paljastamatta valmistelun ja improvisoinnin suhteet. Kuusiston viulu ja Korpipään silmukointi, ääniprosessointi ja samplejen lauonta loivat tyylikkäitä maisemia, mutta kantavaa kaarta oli vaikea löytää, eikä elektroakustinen improvisaatio itsessään riitä enää 2010-luvulla kohottamaan kulmakarvoja. Kolmas, pisin ja rytmisin groove onnistui kuitenkin todella hyvin, ja nosti teoksen loppukiitoon alun hapuilusta.
Jälkipuoli oli Olli Mustosen ja Iiro Rantalan kahden pianon show. Maalauksellisen ja makaaberin välissä leijuvissa Claude Debussyn Six ëpigraphes antiquesissa osoittautui Mustosen mustavalkoinen tyyli hudiksi, kun hänen osuuksiensa keveät ja lyyriset sävyt hukkuivat aksentointiin ja perkussiivisiin atakkeihin, joiden vanavedessä Rantala koitti näitä kadonneita puolia kunnioitettavasti tuoda esiin. Kelkka kuitenkin kääntyi Béla Bartókin Seitsemässä kappaleessa Mikrokosmoksesta, joissa molemmille pianisteille ominainen rytmisyys, tekninen tarkkuus ja kiivas energia loivat hurmoksellisen pyörremyrskyn, jonka silmässä he tuntuivat olevan telepaattisessa yhteisymmärryksessä. Konsertin lopuksi esitetyissä kahden pianon (ja encorena viulunkin) improvisaatioissa oli sama tunnelma läsnä. Rantalan ja Mustosen toisilleen pallottelemissa ideoissa oli mehukasta harmonista ja tyylillistä vapautta ja hyvää kuuntelua. Ilmoille tarjotut rauhan ja melodisuuden aihiot hukkuivat helposti sinällään hyvään jytkytykseen, mutta muuten vapaan improvisaation tyypilliset ansat onnistuttiin erinomaisesti välttämään.
Santeri Kaipiainen
