Helsingin juhlaviikkojen musiikkitarjonnan avannut Esa-Pekka Salosen 60-vuotisjuhlakonsertti Kansallisoopperassa oli kohteensa näköinen, epämuodollinen ja moniaineksinen, mutta rakentelultaan se tuntuu jääneen vähän kesken.
Kun Ruotsissa järjestettiin vuosikymmen sitten E-P:n 50-synttärigaala, siellä esiintyi iso joukko hänen kanssaan työskennelleitä taiteilijoita tervehdyksineen. Vähän samaa aikomusta lienee ollut nytkin, mutta vieraat jäivät kapellimestarikollega Alan Gilbertiin, laulaja-näyttelijä Paula Vesalaan ja basso Matti Salmiseen.
Hyvä idea oli ottaa Paula Vesala mukaan myös juontajan roolissa, ja hänen ja syntymäpäiväsankarin jutustelut toivat rentoa tunnelmaa. Valot, videot ja tarkoituksellinen taustahälinä pyrkivät samaan. Pönötystä ei ollut. Aika ohueksi show silti jäi siihen nähden, että konserttiin oli palkattu ohjaajakin, Riikka Oksanen.
Kyllä konserttia pitää uudistaa, ja Salonen on valjastettu kaiken edistyksellisyyden symboliksi. Nyt hänen Kansallisooppera kerää hänen nimissään myös rahastoa esityksille, joissa hyödynnetään teknologiaa. Konsertin esityksissä tätä henkeä silti edusti lähinnä vain avausnumero, Korvat auki -kollektiivin Massahumu.
Se alkoi nauhalta kuullulla säveltäjien jutustelulla ja sai seurakseen yleisön päivänsankarille lähettämiä twiittejä. Performanssitunnelman toi kuitenkin vasta se, että muusikot valtasivat oopperatalon permannon käytävät ja parvet ja kajauttelivat sieltä luonto- ja merkkiääniä ja eri tahoille assosioituvia eleitä. Sitten päivänsankari tuli johtamaan loppujakson. 70-lukulainen Korvat auki -henki oli läsnä – Salonen oli mukana perustamassa kollektiivia 1977.
Samalla tuli mieleen, että miten vähän oopperataloa on käytetty kokonaisvaltaisena tilakokemuksena. Itse muistan muualta monta esitystä, jossa katsomon ja lavan välisen rajan hämärtäminen on toiminut kihelmöivässä yhteydessä esitettävään teokseen. Kuka uskaltaisi Kansallisoopperassa?
Uteliaisuutta virittänyttä performanssia seurasi arki, kun oopperaorkesteri soitti Salosen johdolla Biberin Battaliaa. En muistanutkaan, miten surkea oopperan akustiikka voi olla konserttikäytössä. 14. rivin reunapaikalle en kuullut etäistä ja vaisua yritystä.
Näin käy etenkin silloin, kun koko näyttämö otetaan käyttöön – edemmäs tuotuna ja väliseinällä erotettuna akustiikka toimii paremmin. Kyllä orkesteri hyvin soitti, mutta ei barokki niin sen kuin Salosenkaan heiniä ole. Miten paljon alkuvoimaisemmin barokkisoittimet näihin kahinoihin heittäytyvätkään!
Sama salin soimattomuus vaivasi Ravelin Daphnis et Cloé– sarjaa nro 1, jonka Alan Gilbert johti. Ei soitossa taaskaan vikaa ollut, mutta jotenkin Gilbertin lavalla käväisy tuntui irralliselta. Alexander Mosolovin Teräsvalimo Salosen johtamana pääsi paremmin tilan läpi jyräämään koneromanttisia unelmiaan.
Salosen oma, tänä vuonna syntynyt Pollux oli illan musiikillinen kohokohta. Se assosioitui vahvasti edellä kuultuun Ravelin Daphnis et Cloéen antiikkiin viittaavassa ja aistillisessa hedonismissaan, mutta rytmiikka on ritualistisempaa. Teos sai kuulemma inspiraatiota säveltäjän pariisilaisessa ravintolassa kuulemasta post-grunge -yhtyeen bassolinjasta.
Salosen musiikin orkestraalinen rikkaus vie mennessään. Toivottavasti Pollux kuullaan pian yhdessä samasta materiaalista eri suuntaan kasvaneen teosparinsa Castorin kanssa – ja kunnollisessa akustiikassa.
Piristävinä terveisinä toisen tyylin alueelta Paula Vesala esitti oman uuden teoksensa Olin kerran täällä, johon Salonen oli tehnyt soitinnuksen. Se toimi täydellisesti. Ja lopuksi soi kruunajaiskohtaus Musorgskin Boris Godunovista, jossa Matti Salmisen synnintuntoinen ja kärsivä mutta samalla majesteettinen Boris kosketti jälleen kerran, ja Kansallisoopperan kuoro yritti näyttämön perältä parhaansa mukaan päästä kuuluviin. Hieman irralliseksi tämäkin silti jäi kaikesta komeudestaan huolimatta.
Kaikkiaan konsertti oli latteaa arviofraasia käyttääkseni ihan ok, mutta enemmän jujua jäi odottamaan.
Kansallisoopperan Alminsalin lämpiöön oli järjestetty jatkotkin tarjoiluineen. Tällainen konsertin jälkeinen klubi-ilta on loistava idea, jota tulisi hyödyntää paljon enemmän. Valitettavasti nyt se meni pieleen tilan surkeuden vuoksi. Matalassa, kaikuisassa bunkkerissa Töölölabin sähköinen ambient-improvisaatio puuroutui, ja muusikoiden esittämät Esa-Pekka Salosen sooloteokset hukkuivat kokonaan hälinään. Moni tuskin edes huomasi, että siellä soitetaan jotain. Sääi parhaansa antaneita muusikoita kohtaan.
Harri Kuusisaari
