Leonard Bernsteinin Candide Savoy-teatterissa. Ohjaus Tuomas Parkkinen, musiikinjohto Jonas Rannila, koreografia Osku Heiskanen. Helsinki Sinfonietta ja Candide-kuoro. Päärooleissa Heikki Kilpeläinen, Tero Harjuniemi, Kaisa Ranta, Heikki Halinen, Annami Hylkilä, Jussi Merikanto, Heli Immonen.
Leonard Bernsteinin 100-vuotisjuhlia ei ole Suomessa muistettu ollenkaan liikaa, joten Savoy-teatterissa pyörivä Candide tuli tarpeeseen.
Vuonna 1956 syntynyt operetti perustuu Voltairen satiiriseen romaaniin ihmisen pinnallisesta optimismista, mutta Bernsteinin käsissä se tuntuu ilkkuvan kaikkialle ja ottaa välineikseen musiikin monet lajityypit. Teos nähtiin kolme vuotta sitten Vaasan oopperassa onnistuneena tuotantona, mutta Helsingissä kerta oli ensimmäinen.
Teoksessa hyväuskoinen nuorimies Candide lähtee maailmanmatkalle, jonka aikana hän joutuu näkemään maailman pahuutta ja onnettomuuksia yli tarpeen. Idealismi ei silti kuukahda, vaikka maailma onkin täynnä kärsimyksiä, sotaa, hyväksikäyttöä, luonnonkatastrofeja, prostituutiota ja ties mitä.
Vaihtuvat tapahtumapaikat (yhteensä 16) ja kieli poskella tehdyt karaktäärit antavat mahdollisuuden visuaaliseen ilotteluun, ja useimmiten Candiden esitykset tulvivatkin glitteriä. Savoy-teatterissa oli päädytty siihen, että laulajat ovat orkesterin edessä. Se tietenkin rajoittaa tilaa niin, ettei suuremmalle showlle ollut mahdollisuutta, mutta Tuomas Parkkisen ohjaus kääntää puutteet mahdollisuuksiksi.
Esitys oli maanläheistä katuteatteria yksinkertaisine pahviasusteineen ja naamioineen, jotka toivat mieleen sarjakuvan. Kekseliäitä ja groteskeja tilanteita silti riitti, ja vaihtuvat paikat saatiin tuotua luovin, viitteellisin keinoin. Tämä ei ollut huippuunsa rasvattua operettitaituruutta, vaan tietty kotikutoisuus kuului kuvaan.
Sen miinuspuolena oli hahmojen paikoittainen luisuminen karikatyyreiksi, sillä musiikissa ja tekstissä on tasoja enempäänkin. Tällaisena ohjaus oli silti vilpitön ja mukaansatempaava, ja pidin siitä enemmän kuin Parkkisen oopperatöistä.
Eniten tilan ahtaus harmitti Osku Heiskasen koreografian puolesta – se ei oikein mahtunut lentoon, ja kuoron liikunnallisuutta olisi voitu hyödyntää enemmän. Orkesterin taakse sijoitettuna kuoro oli kuin kahlehdittuna.
Musiikillinen anti oli kuitenkin pirteää, ja laulajat ottivat karaktääreistään ilon irti. Kaisa Ranta selvisi kohtalaisen hyvin teoksen kuuluisimmasta aariasta Glitter and be gay, jossa vakavan oopperan taituruudesta tehdään pilaa koikkelehtivin koloratuurein, ja hän tavoitti hahmon diivamaisuuden ja sen alla olevan rappion prostituoituna.
Annami Hylkilä säihkyi yhtä lailla Paquetten roolissa, mutta molemmat daamit olisivat ehkä voineet mennä ironian sävyissä vielä pidemmälle. Tero Harjuniemi teki Candiden osuvasti hyväntahtoisen taviksen elkein, ja tämä muista kummajaisista erottuva asenne vetääkin lopussa pisimmän korren.
Heikki Kilpeläisen harteille tuli Voltairen lisäksi kolme muutakin roolia. Hän näytti, miten oopperakokemuksella voidaan muuntua hetkessä luonteesta toiseen, kunhan ollaan maneereista vapaita. Heikki Halisen kuvernööri ja Jussi Merikannon Maximilian olivat tarkoituksellisen ällöttäviä omahyväisyydessään.
Jonas Rannila johti vetävästi, havainnollisin ja sulavin liikkein, ja sai nuorekkaan orkesterin ja kuoron antaumuksella mukaansa tyylisitaattien maailmaan. Auli Särkiö-Pitkäsen uusi suomennos oli tärkeässä osassa teoksen huumorin ja rytmityksen onnistumisessa. Dialogien selkeys ilahdutti. Tekstitys ei kikkaillut verbaalisesti eikä tehnyt riimittelystä numeroa vaan välitti oleellisen elävällä nykykielellä.
Harri Kuusisaari
