Radion sinfoniaorkesterin keskiviikkoisen konsertin yleisötäkynä oli klassisen pianon supertähden Jevgeni Kisinin vierailu, mutta konsertin paras anti piili aivan jossain muussa: Hannu Linnun johtaman ohjelman täydellisyyttä hipovassa toimivuudessa.
Teosten yhtenäisinä linjoina kulkivat muotorakenteiden tutkivuus, selkeät motiivit, kompaktius ja energisyys, jotka nivoivat 1800-luvun romantiikan yhteen 1900- ja 2000–lukujen modernien teosten kanssa.
Vastikään 70 vuotta täyttäneen Jukka Tiensuun kuusiminuuttinen Alma III: Soma toimi erinomaisena herättäjänä ja viritti luonteellaan koko konsertin vallitsevaan tunnelmaan. Vaikka korkeajännitteisen intensiivinen kappale ei helpolla kuulijaansa päästänyt, oli se silti mukaansatempaava ja helppo seurata. Ainakin Lintu oli kaivautunut kinesteettisessä, vektoraalisessa johtamisessaan ja kiiluvassa energiassaan teokseen sisälle. Orkesterille ja samplerille sävelletty teos oli oikeastaan koko luonteeltaan kuin sämplätyistä palasista koostuva rakennuspalikkamainen teos. Alun voimakkaat yhtaikaiset iskut toivat mieleen ikonisen popmusiikin orchestra hit –efektin [jonka alkuperäinen versio on Stravinskin Tulilinnusta, toim.huom], sieltä täältä ropisevat lyhyet kulut kuin muokkailtuja sämplejä nekin, ja spektraaliset kentät toimittivat kirkkaiden syntetisaattorimattojen virkaa. Viimeistään orkesterin tuottaessa kaikuefektin kaltaista ääntä se valkeni: tässähän on siirretty elektronisen musiikin keinovarat akustisen orkesterin käyttöön mitä parhaiten! Tiensuun tarkoitusperiä tuskin kuitenkaan tulemme kuulemaan – onhan säveltäjä tunnettu siitä, ettei anna minkäänlaisia esittelyjä teoksiinsa. Action-energiaa olisi voinut seurata mielenkiinnolla pidempäänkin, mutta teos lopetti huipulle, jättäen kaipaamaan lisää.
Franz Lisztin (1811-1886) pianokonsertto nro 1 Es-duuri kuuluu sekin yllättävällä tavalla konsertin muotoa ja lyhyitä motiiveja tutkiskelevaan tematiikkaan. Lyhyen, noin 20-minuuttisen konserton osat eivät aikalaissäveltäjien tavoin paisu moniteemaisiksi järkäleiksi, vaan käsittelevät kukin kompaktisti samoja alun ydinmotiiveja.
Pianistille kyseessä on Lisztille ominaiseen tapaan kuitenkin virtuoositeos. 1980-luvun venäläissyntyisen lapsineron Jevgeni Kisinin sanotaan rauhoittuneen keski-ikäistyessään ja tulkinnan kypsyneen nuoruuden briljeerauksesta. Konserton alku kuitenkin henki hetken aikaa traditionaalisen romanttisen tulkinnan raskautta ja ryöppyisyyttä, ja hetken aikaa musiikin itseismerkitys tuntui olevan kadoksissa. Kisin kuitenkin osoitti pystyvänsä toisaalta sulattamaan sydämen yhdellä ainoalla pehmeästi lopetetulla mollisävelellä. Tekniikan suvereeni hallinta piili siinä, kuinka konserton edetessä vaativatkin juoksutukset taipuivat helmeileviksi vesiputouksiksi ja yhtäaikaiset kuljetukset kuulostivat jatkuvasti helpoilta ja vaivattomilta. Kirkkaaseen soittoon sai piilotettua hyvää leikkisyyttäkin. Koko konserton kattavaa selkeää narratiivia, joka sulauttaisi kaikki pianistiset osuudet itseensä, ei tällä kertaa oikein kuulunut, vaan musiikillinen ilmaisu kulki pitemminkin pätkissä.
Vuoropuhelu orkesterin kanssa oli suurimmilta osin todella luontevaa, ja RSO:n taito paistoi siitä, kuinka nopeatkin taitteet saattoivat kuulostaa rennoilta. Itse asiassa finaalin pyörteissä käytiin hetken aikaa epäröinnin rajoilla, mikä sai ymmärtämään, kuinka mahtavalla flow’lla orkesteri soitti koko muun teoksen ajan. Humaani kohokohta kuitenkin saavutettiin jo aikaisemmin, hitaan toisen osan aikana, kun Kisin näytti loputtomalta tuntuvan ja silti niin tasaisen trillin aikana palvelevansa teoksen musiikkia oman valokeilansa sijaan: parilla sävelellä saattoi kääntää itsensä nöyräksi säestäjäksi ja kuulijan kohti orkesterin puhallinsolisteja.
Witold Lutosławskin (1913-1994) kolmas sinfonia 1980-luvun alkuvuosilta on yksi viime vuosisadan lopun kiitellyimpiä sinfonioita, eikä tämän konsertin jälkeen jäänyt ihmeeksi, miksi. Muun muassa aleatorista kontrapunktia eli soitintenvälistä sattumanvaraista ajallisuutta hyödyntävä teos on muodoltaan yllättävän selkeä tutkielma, joka on tekniikoiltaan ja soinneiltaan todella rikas vain puolen tunnin kestossaan.
Alun fanfaarimotiivin ja kamarimusiikillisen polyfonian jälkeen sinfonia koostui pätkämäisistä, ei-kehittyvistä ja siten turhauttavistakin episodeista. Kauttaaltaan tasokas soolojensoitto, tarkka pianissimosoitto ja aaltomaiset laajat kuljetukset pitivät kapellimestarin ja orkesterin tason säteilevänä. Dynaamisempi jälkipuolisko kehitteli kaksi kasvatusta, joista ensimmäisen kliimaksi oli upean samanaikaisesti kakofonista ja julistavan vahvaa. Lintu liidätti orkesterin jälkimmäiseen lähes katarttisesti, ja epilogi kertasi teoksen rakennuspalikoita, luoden kauniin synteesin tradition ja modernismin välille ja jättäen jälkeensä lähes hurmoksellisen tunnelman.
Santeri Kaipiainen
