Sanovat, että jos haluaa nähdä tulevaisuuteen, kannattaa matkustaa Kalifornian Piilaaksoon. Itse epäilen, että paremman vision saa Etelä-Koreasta ja Japanista.
Törmäsin taannoin kiihkeään nettikeskusteluun siitä, mikä erottaa aidon väärennöksestä. Jos Louvren virkailijat vaihtavat jonain yönä aidon Mona Lisan taitavaan väärennökseen, montako vuotta menee ennen kuin kukaan satunnaisista museovieraista huomaa asian? Ja entä jos väärennös ei ollenkaan poikkea aidosta, heikkeneekö turistien ja taiderakastajien elämys jollain lailla?
Ja vielä: entä jos taidetta tekeekin kone ihmisen sijasta?
Aika sekavan vastauksen saan Etelä-Korean pääkaupungissa Soulissa. Minulle esitellään sekä ylpeästi että hiukan häpeillen School Oz -nimisen musikaalin konsepti. Kätevää tässä musikaalissa on se, että se voidaan esittää vaikkapa tuhannessa salissa samanaikaisesti, koska kaikki laulajat ovat kolmiulotteisia hologrammeja. K-popin suloisimpia kliseitä käyttävä musikaali on tosin rakennettu ”oikeiden” laulajien hahmoista, mutta heitä ei valmiissa tuotteessa enää tarvita.
Japanilainen Miku on sen sijaan kulttimainetta nauttiva laulaja. Tässä 16-vuotiaassa tytössä ei ole muuta erikoista kuin se, että häntä ei ole olemassa – ei ainakaan perinteisessä mielessä. Miku on harkitun lapsellisesti tehty, manga-hahmoja muistuttava kolmiulotteinen hologrammi, jonka omistaa japanilainen Crypton Future Media -yhtiö. Miku on sekä tietokonepeli, ohjelmisto että esiintyvä taiteilija. Onpa Miku jopa laulanut kokonaisen sinfoniaorkesterin (siis sellaisen, jossa soittaa ns. oikeita ihmisiä) solistina.
Herää kysymys: mitä ylipäätään nykymaailmassa tarkoittaa käsite ”olla olemassa”. Kaltaiseni sedän mielestä Mikun kaltainen laulaja on vastenmielinen ja hiukan naurettava ilmiö, mutta iso osa teineistä ei ainakaan Japanissa tai Etelä-Koreassa ole asiasta huolissaan – ja heille Miku on mitä suurimmassa määrin oikeasti olemassa.
Kevyen musiikin puolella on vuosikausia tehty digitaalisia temppuja mm. Auto Tune -ohjelmalla, joka näppärästi korjaa epävireisen laulun reaaliajassa – eikä alalla ole enää aikoihin voinut olla aivan varma, soittavatko lavalla heiluvat muusikot ”oikeasti” vai tuleeko kaikki valmiilta äänitteeltä. Tämä tosiasia ei tunnu ketään häiritsevän.
Digivallankumous ei rajoitu musiikkiin. Japanissa on mm. Osaka Robot -teatterin toimesta tehty näytelmiä, joissa ihmisten kanssa näyttelevät robotit. Näkemäni demonstraatio on kaksin verroin kiinnostava, koska siinä robotti esittää robottia – eli ”oikea” robotti näyttelee lavalla robottia eikä edes teeskentele olevansa ihminen. Ja sitä paitsi: onhan itseoppinut tietokone jo säveltänyt teoksia Mozartin tyyliin, ja testitilanteessa eivät edes asiantuntijat erottaneet aitoa Mozartia algoritmin luomuksesta.
Mihin säveltäjää tai esiintyjää enää tarvitaan, jos algoritmi tekee saman asian tehokkaammin tai jos lähitulevaisuudessa hologrammia ei enää erota ”aidosta” ihmisestä?
Hologrammimusikaali, Miku ja näyttelevät robotit ovat ehkä ääriesimerkkejä. Vai ovatko sittenkään? Vain jokunen vuosikymmen sitten mediataide oli kategoriassa ”muu” ja ”oikean taiteen” marginaalissa. Nyt nykytaiteen museot ympäri maailmaa ovat täynnä mediataidetta, josta uutuudenviehätys on kadonnut, normit astuneet tilalle ja syytökset konservatiivisuudesta väijyvät nurkan takana.
Tämän hetken virallinen globaali ykkösälykkö Yuval Noah Hariri (poikkeuksellisen taitava monimutkaisten asioiden popularisoija) epäilee, että jo nyt ihmisen luomat ja keinoälyn edelleen kehittämät algoritmit ymmärtävät meitä paljon paremmin kuin me itse. Esimerkiksi Facebookia ohjaava algoritmi todennäköisesti tietää jo nyt, ketä aion äänestää kevään eduskuntavaaleissa, mikä saa minut onnelliseksi, mistä suutun – ja millaista kolumnia aion seuraavaksi kirjoitella.
Haluammeko me tällaisen maailman? Luultavasti meiltä ei kysytä yhtään mitään. Ja luultavasti uusi, uljas maailma tulee joka tapauksessa ainakin perinteisen esittävän taiteen rinnalle. Ei tarvitse kuin tarkkailla nuorisoa ymmärtääkseen, että heille digitaalinen maailma on fyysistä maailmaa todellisempi ja ”aitouden” perään ei enää huudella. Pian näitä kahta maailmaa tuskin enää edes erottaa toisistaan.
Entä se taide, aitous ja tulevaisuus? Olen melko varma, että kiinnostavimmat tuotokset tulevat taiteilijoilta, jotka yhdistelevät näitä kahta maailmaa. Ja aika helppoa on sekin ennustaa, että ooppera on esittävän taiteen alueista se, jossa nykyteknologia hologrammeineen päivineen voi osaavissa käsissä synnyttää aivan uudenlaisia elämyksiä – olivat ne sitten aitoja tai vähemmän aitoja.
Kai Amberla
