Arvio: Uusinta Ensemble, Uusinta uutta. Pohjoismaiset musiikkipäivät, la 10.11.2018, Suvilahti, Helsinki.
Vaikka Pohjoismaiset musiikkipäivät päättyivätkin tänä vuonna kiintoisasti progressiivisen rockin konserttiin, oli Suvilahden Tiivistämöä sitä ennen lämmittelemässä (vähemmän yllättävästi) ”progressiivisen kamarimusiikin” konsertti. Uusinta Ensemble muovautui Uusinta uutta -konserttinsa kuuden teoksen aikana eri kokoihin ja muotoihin, ja nauhamateriaalia sisältäneisiin teoksiin saapui tahtipuikotetuksi ajannäyttäjäksi kapellimestari-käyrätorvisti József Hárs. Konsertti osoittautui paikoin virkistäväksi, paikoin hieman puuduttavaksi, mutta kokonaisuutena sopivasti ajatuksia herättäväksi.
Tanskalais-ranskalaisen Loïc Destremaun COM unTIME oli hajottamisen ja uudelleenkokoamisen tutkielma sankasta joukosta musiikillisia lainoja, sekä tyylillisesti tunnistettavia että epäselvempiä eleitä, joita Uusinta otti käsittelyynsä sekä niihin välähdyksiksi yhtyen että niiden materiaalia pyöritellen ja käsitellen. Välillä roolit kääntyivät, ja nauha olikin irrallinen kommentoija yhtyeen kentille ja eleille. Napakasti rytmisenä, liikkuvana ja yhtäläistahtisena pysynyt teos oli todella kiehtovaa ja soittajilta äärimmäistä rytmistä tarkkuutta vaativaa mylläkkää.
Norjalaisen Kari Beate Tandbergin Porphyry Imitations tuntui Destremeaun jälkeen yllättävän ”perinteiseltä nykymusiikilta”. Ohjelmateksti oli kokonaisuudessaan kuvausta Oslon alueelta löytyvästä harvinaisesta rombiporfyyri-kivilajista, ja tämä hieman pähkinänougat’lta näyttävä kivi muuttui viulisti Maria Puusaaren ja pianisti Emil Holmströmin duokäsittelyssä raaoista, yhtaikaisista tai vuorottelevista epämelodisista efektoinneista hiljalleen kohti säveltasoja ja polyfoniaa, kuin laavasta jähmettyvä aines tai matka louhokselta hiotuksi koriste-esineeksi.
”Kun jääkaappi alkaa taas pitää ääntä, onko häly sama vai eri?”, siteerataan Erkki Kurenniemeä esittelytekstissä Sami Klemolan Concreteen. Jousikvartetille sävelletty rytmikäs tutkielma hälyääniin ja kohinaan kuulostikin monin paikoin musique concrète –imitaatiolta huminoineen, ropinoineen ja ujelluksineen. Puusaaren, Aleksi Kotilan, Max Savikankaan ja Markus Hohdin rakentama häly haki vaivihkaa erilaisia rytmisiä muotoja, ja Klemolan elektronisen musiikin asiantuntemuksen tietäen ei jousikvartetin assosiointi sämpleriin kenties ole liian kaukaa haettu.
Väliajan jälkeen samainen jousikvartetti jatkoi suomenunkarilaisen Adam Vilagin Hungerilla, joka oli hakenut inspiraationsa unkarilaisen lastenlaulun melodiasta ja brasilialaisen Luiz Ruffaton kirjasta Rutosti hevosia. Kollaasimaista yhdenpäivänromaania lukemattomana on vaikea arvailla musiikin ja tekstin suhdetta, kun nopeita ryppäitä seuraa yhtäaikainen muusikoiden huohotus, ja pian mukaan esitellään niin kenttiä kuin tremoloisia glissandoja. Moninaisuuden ja vauhdin kiinnostavuudesta huolimatta oli teoksen narraatiosta ja viestistä vaikea ottaa selvää.
Uusinta Ensemble laajentui jälleen kahdeksan soittajan (ja elektroniikkavastaavan) kokoiseksi Jouni Hirvelän Fracture Mechanicsiin. Teos oli saanut inspiraationsa rikkinäisten koneiden ”kielestä” ja sen inhimillisestäkin luonteesta. Ääninauhan nakuttava motiivi ja sen toistuvuus toi voimakkaat assosiaatiot Beethovenin 5. sinfoniaan, vaikka piilotetusta uudelleentulkinnasta tuskin olikaan kyse. Rytminen epäkeskoisuus sai kevyen koomisiakin piirteitä. Nauhan ja soitinten suhde oli tasapainoinen ja luonnollinen, ja taituruuden lisäksi teos vaati omanlaistaan heittäytymistä soittajiltaan.
Ruotsalaisen Ida Lundénin Tyskamossarnas sugluft oli omanlaisensa kunnianosoitus säveltäjän vanhempien kesämökin polkuharmoonille. Mikrofonivahvisteisina huilusolistin efektointeina alkanut teos laajeni pian muiden soittajien huuliharpuin toteutetuksi riemastuttavan epävireiseksi harmooni-imitaatioksi. Tietynlainen nostalgia-assosiaatio maalaismökin terassiin hellepäivän hyönteisineen oli voimakas, ja sävellyksen omintakeinen monitekniikkaisuus oli kiinnostavaa. Yhtyeen ja nauhan teemat päätyivät tässäkin palasiksi ja käsittelyyn, aivan kuin aika tekisi muistolle ja harmoonille hiljalleen tuhojaan tarinan konnana – ja lopussa soittajat vaihtoivat jälleen huuliharppuihin ja levittäytyivät yleisöön, kuin muistuttaen soittimen hengen jatkaen meissä musiikin tauottuakin.
Santeri Kaipiainen
EDIT 12.11.2018: Artikkelin kuvitus päivitetty.
