Avantin!, UMO:n ja Suomalaisen Barokkiorkesterin yhteisessä AUF-konserttisarjassa vaikuttaisi punaisena lankana olevan arki-iltapäivään sijoittuva esitysaika ja ohjelman hienoinen tavanomaisesta poikkeava: hienoinen siksi, että kaikki kolme yhtyettä ovat tunnettuja avarakatseisuudestaan. Avantin Old and Gay -konsertti, josta ei etukäteen esitelty oikeastaan kuin artistivieraat, ei nimestään huolimatta ollut kovinkaan vanhaa eikä queer-teemaistakaan. Tunnin mittainen konsertti paljastui kuitenkin yllätykselliseksi, taidolla rakennetuksi ja pakahduttavia ilon ja kauneuden tunteita tarjoilevaksi.
Avantia edustivat käyrätorvisti Tero Toivonen, viulistit Maija Linkola ja Mikaela Palmu, alttoviulisti Tuula Riisalo sekä sellisti Iida Vilhelmiina Sinivalo. Vieraakseen he olivat saaneet Suomen musiikkikentän kameleontin, kitaristi-laulaja-säveltäjä-kapellimestari-tiesminkä Marzi Nymanin sekä vibrafonisti-säveltäjä Arttu Takalon.
Ensimmäiset neljä kappaletta olivat Takalon kynästä. Konsertin nimikappale Old and Gay oli kepeä pastissi 1900-luvun alkupuolen amerikkalaisen swingin maailmaan. Soitinten välinen balanssi oli aluksi hakusessa, mutta Linkolan rempseässä viulusoolossa oli uskottavaa fraseerausta ja meininkiä. Hitta någon att tycka omiin mahtuivat uimaan lyyrinen käyrätorvisoolo, hienot ostinatot ja Nymanin kitaran efektiharsot, ilman pelkoa kitschistä.
It Might Even Snow for Us oli samanhenkistä maalailua toinen jalka popmusiikissa, mutta todella hyvin sovitettua sellaista – etenkin jousisatsi soi taianomaisin lyhyin fraasein, ja kitarasoolon aikana yhtyeestä löytyi harkitut rytmiset, harmoniset ja kontrapunktaaliset elementit. Alphamale Syndrome oli harmillisesti yhden tunnelman kappale, mutta onneksi se oli mainiosti rakennettu agenttihenkinen tunnelma, jossa fuusiojazz kohtasi Brian Setzerin.
Tero Toivosen sävellys koristi konsertin puoliväliä. Space Taxi oli Toivosen itsensä mukaan jonkinsorttinen kunnianosoitus hänen teini-iässä fanittamalleen Iron Maiden -heviyhtyeelle, ja hattua nostettiin siellä täällä harmonisten kuljetusten, terssistemmojen ja laukkarytmien muodossa, vaikka alkutahdit kuulostivat enemmän baltialaisilta nykysäveltäjiltä. Käyrätorven kyvykkyys herooiseen affektiin tuli hyödynnettyä, ja jousiston vuoksi ei myöskään mielleyhtymiltä Apocalypticaan voinut välttyä. Pliisun hevipastissin sijaan kappale oli kuitenkin myhäilyttävä äkkiväärä sekoitus täynnä vauhtia ja yllätysmutkia.
Nymanin sävellys- ja sovitusosuus täytti konsertin loppuosan. Toivoselle omistettu Hunt oli kuin rytmisten venkoilujen, lisäsävelten ja jazzlainojen kautta kylmäpuristettu wieniläisklassinen metsästysteema, jossa pilke silmäkulmassa seisottiin niin klassisen, jazzin kuin populaarimusiikin kentillä. Musiikillisen informaation määrä onnistui potkaisemaan oven auki loppuosan yllättävälle herkkyydelle, mikä oli vasta esimakua seuraavasta kappaleesta. Nyman laajensi rooliaan laulusolistiksi Vanhassa miehessä ja ballerinassa, ja kertomuksellinen kappale aukeni itkettävän kauniiksi, pakahduttavaksi hetkeksi, joka tuntui lähes mahleriaanisesti sisältävän koko maailman kahdeksassa minuutissa.
Tunnekuohun riisuttua aseista oli kuulijoille helppo tarjota kahdessa viimeisessä kappaleessa aimo annos musiikillista ilottelua. Pelle Miljoona -cover Moottoritie on kuuma lainaili alkuperäisen versionsa sijaan muun muassa niin Creamia kuin Stevie Wonderia ja kuulosti jousten ansiosta folkrock-vivahteiseltakin. Mikään ei kuitenkaan ollut päälleliimattua, vaan röyhkeää ja riemukasta kujeilua. Samalla tavoin myös konsertin päättänyt Juokse sinä humma piti leuat loksahtaneina valtatierockin, lännenelokuvien, 80-luvun pop-kertosäkeiden ja J. Karjalais-maisuuden sekoituksellaan. Nymanin huikea loppukiri koukutti täysin.
Santeri Kaipiainen
