Arvio: Radion sinfoniaorkesterin itsenäisyyspäivän juhlakonsertti Helsingin Musiikkitalossa 6.12.2018. Hannu Lintu, kapellimestari; Johanna Rusanen-Kartano, sopraano; Ville Rusanen, baritoni; Musiikkitalon kuoro, valm. Jani Sivén.
Mitä olisikaan itsenäisyyspäivä ilman suomalaisen musiikin konsertteja? Taidemusiikkikoulutuksen mallimaan säveltäjistöstä on varaa luoda sekä banaaleja että kiinnostavia ohjelmakokonaisuuksia, ja RSO oli Hannu Linnun johdolla maamme 101. itsenäisyyspäivänä päätynyt jälkimmäiseen Joonas Kokkosen, Sebastian Hillin ja Jean Sibeliuksen sävelin. Säveltäjien välille oli otettu tasainen parin-kolmen sukupolven ero: Sibeliuksen ja Kokkosen syntymän välillä on 56 vuotta, Kokkosen ja Hillin välillä 69 vuotta. Teokset myös edustivat erilaisia perinteitä ja muotoja: Kokkosen vuonna 1981 valmistunut Requiem on evankelis-luterilaisessa sielunmaisemassa tuontitavaraa, eikä seurannut ajan (post)moderneja musiikillisia virtauksia; Sibeliuksen 3. sinfonia sekä kumarsi klassismin perinteelle että kulki ennakkoluulottomia teitään muodon suhteen; ja Hillin tilausteos Snap Music puolestaan sovelsi aikamme säveltäjän laajaa työkalupakkia ja koulukunnattomuutta.
Harvemmin esitettävän Requiemin alku käynnistyi ilman epäröintiä, mikä kertoi RSO:n hyvästä valmiudesta, mutta sointi oli aluksi hieman hengettömän oloista – mikä hengellisessä teoksessa voi muodostua kynnyskysymykseksi. Kurinalaisesti ja melko askeettisesti rakennettu alku ei kenties onnistunut puhuttelemaan laulajia ja muusikkoja, vaikkakin tekniset aspektit olivat hyvissä kantimissa: Musiikkitalon kuoro lauloi hyvällä yhtenäisellä artikulaatiolla ja keskinäisellä balanssilla, kuuluen juuri sopivassa tasapainossa orkesterin ja solistien kanssa.
Hyvin kantoivat myös solistisisarusten Johanna Rusanen-Kartanon ja Ville Rusasen äänet; edellämainitun sopraano-osat edustivat ”ihan hyvä”-kategoriaa, eivätkä jääneet tällä kertaa erityisesti mieleen hyvässä kuin pahassakaan, mutta baritoni Rusasen ilmaisussa ilahdutti luonteva selkeys ja sulavuus sekä hiljaistenkin kohtien hallinta ja kantavuus. Requiemin tenho rakentui kuulijalle kenties hidastempoisen elokuvan tavoin, sillä hiljalleen teos alkoi löytää sieluaan: vielä Tractuksen ja Domine Iesu Christen uhkahäivähdykset ja murinat olivat kuin lasin takaa, mutta Hostias et precesin tanssillisuus alkoi herättää teosta kohtaamaan todella kuulijan. Agnus Dei vei mystiselle, metafyysiselle tasolle, ja lopun Lux aeterna oli Messiaenin paratiisien tavoin täynnä lintujen liverryksen kaltaista luonnon ja elämän rikasta kuhinaa.
Jos Requiemissa kesti hetki päästä henkiseen vireeseen, niin väliajan jälkeinen osuus oli puhdasta energiaa. Snap Music osoitti, miksi Lintua ja RSO:ta pidetään loistavana nykymusiikin tiiminä – ja miksi Hillille on sadellut suitsutusta ja kunniaa. Jo ensiminuutit rakensivat monikerroksellisen rikkaan teoksen. Psykologinen snapping, eli kamelin selän katkeaminen tai nykyanglismin mukaisesti flippaaminen, oli teoksen dramaturgis-emotionaalinen selkäranka, mikä välittyi sen kaaren lisäksi myös hienovaraisista, alitajuisistakin arkaaisista affekteista, keskittymisen imaisevasta jännitystunnelmasta sekä täsmällistä hahmotusta pakenevista toistuvista motiiveista. Järjestyksen ja kaaoksen kamppailu oli korkean tason orkestraatiota ja hämmästyttävää sointivärien ja erikoistekniikoiden tuntemusta.
Snap Musicissa manifestoitunut energia oli läsnä myös Sibeliuksen 3. sinfoniassa. Tulkinnassa puski pinnalle ennen kaikkea itseluottamus ja kirkas, rakentava optimismi, jossa tuotiin esille niin kansanmusiikkimaisuus kuin klassismin ja romantiikan tiedostaminen nimenomaan ajatellen eteenpäin. Tätä odotusta Lintu rakensi esimerkiksi todella hiljaisten nyanssien potentiaalienergialla sekä tuomalla esille fraasimateriaalin ja rytmien rikkautta, rakentaen muun muassa viimeiseen osaan hienon jousiston aallokon, jonka laineilla hylkytavaran lailla lillui liuta motiiveja ja sitaatteja. Kenties mainettaan tärkeämpi sinfonia sulki katsojat valoisaan pöhinään, johon ”pakollinen” Finlandia tuntui odotettavuudessaan kummalliselta taian rikkovalta jatkolta.
Santeri Kaipiainen
