Arvio: We Jazz 8.12.2018. Aki Rissanen Trio, Dalindèo, Kim Myhr: You | Me, Jonah Parzen-Johnson, Arwi of Lovers, Mopo. Kattilahalli, Tiivistämö, Mittarihuone; Suvilahti, Helsinki.
Suomen jazzkenttää ei voi sanoa kovin yhtenäiseksi. Jopa etelärannikko on pirstaloitunut rinnakkaisiksi maailmoiksi, joissa estetiikat ja ikäluokat risteävät. We Jazzin (samoin kuin turkulaisen Flame Jazzin) aura on karrikoiden muistuttanut hieman boulez’laista modernismia – Sibelius-Akatemian jazzosaston kasvattien kompleksia fonitrio-musiikkia, jota hunnuttaa snobismi ja eksklusiivisuus, ja jonka vaihtoehto-ohjelmana on yleensä retroilevaa tanssijazzia. Kenties katseet ovat viime vuosina avartuneet ja ohjelmainkluusion tarpeeseen on herätty, tai kenties allekirjoittaneella on ollut huono tuuri aiempien konserttikokemustensa suhteen, mutta tämän pölyttyneen mielikuvan onnistui joka tapauksessa We Jazzin lauantai-ilta Suvilahdessa puleeraamaan. Ilta siirtyi onnistuneilla ja monipuolisilla artistivalinnoilla älyllisestä meditatiivisen kautta riemastuttavan keholliseen.
Kattilahalli: älyn ja tunteen kauneutta
Illan avannut Aki Rissasen trio henki illan vakavinta olemusta ja konserttimaisinta kokemusta. Jazzlegenda Bill Evansia ihailevan Rissasen musiikin ytimessä ovat modernit harmoniset tutkailut, joissa sävellajit ja moodit ovat hämärtyneet. Harmonian rinnalla kuitenkin eli voimakkaana mukavan epäkeskoja, toistuvia rytmisiä grooveja hieman Brad Mehldaun tai Medeski, Martin & Woodin tapaan. Heti avajaiskappaleessa Pulsar ei kompleksisuudesta huolimatta tunnelma ollut sisäänpäin kääntynyt, vaan vei voimakkaasti eteenpäin ja tarjosi metriikan vaihdoksineen ja ostinatoineen kiinnekohtia laajalla siveltimellä.
Soolot karistivat ihailtavasti traditiota harteiltaan: basisti Antti Lötjönen flirttaili sekä barokki-idiomien että Välimeren musiikkiperinteen kanssa, ja Teppo Mäkysen rumpusoolo oli pitkälti neljän rummun peräkkäisen sekvenssin rytmisen variaation tutkielma, joka olisi voinut olla vaikka Iannis Xenakiksen kynästä jossain rinnakkaistodellisuudesta. Myös pianisti Rissanen on avoin klasarivaikutteidensa suhteen: toisena kappaleena kuultiin sovitus György Ligetin pianoetydistä Arc-en-Ciel. Unkarilaismaestroa kunnioittavalla harmoniallaan ja kasvavalla polyrytmiikallaan oli kappale samaan aikaan sekä levottomasti vaeltava että rento. Rissasen nerokas harmonia välttää odotettuja purkauksia, mutta tarjoaa jatkuvasti uusia palikoita, jotka monipuolisesti sovitettuna eivät todellakaan käy tylsiksi. Melodia nousi vihdoin päärooliin Carlo Gesualdon madrigaalin Moro, lasso al mio duolo sovituksessa, jonka keskellä basso ja piano rakensivat pitkän kysymys-vastausrituaalin Mäkysen luodessa alle pitkän ja hienovaraisen paisutuksen.
Dalindèo celebrates Komeda oli kitaristi Valtteri Pöyhösen luotsaaman Dalindèon yhteistyö puolalaisen 3 dzwięki Komedy (3 sounds of Komeda) –projektin kanssa, jossa Marzena Kopczyńska-Urlichin ohjaama dokumenttielokuvan ja musiikkivideo-visuaalien sekoitus saa ääniraitansa paikallisten yhtyeiden Komeda-sovituksista. Pöyhösen versiot eivät (onneksi) rajoittuneet vain sekstetin tavaramerkkiseen takaa-ajojazziin. Third stream –henkisen soinnin orkestraatio oli hienovaraista, tunnelmat tavoittivat Komedan elämänvaiheet, ja elokuva loi myös musiikkiin aivan uuden kerroksen. Nuoruusvaiheiden Bariera sai parin muun kappaleen ohella pehmeyttä Emose Uhunmwangon vivahteikkaasta ja laajarekisterisestä lauluäänestä. Jazz-aikojen riemukkaasta boogiesta liikuttiin hellempiin vaiheisiin ja Komedan kuuluisaan elokuvamusiikin kauteen. Upeasti rakennettu kronologisen dokumenttikuvan ja elävän musiikin liitto koki huipentumansa Svantetic-kappaleessa, josta mieleen painui myös Petri Puolitaipaleen huikea saksofonisoolo. Erinomainen äänen ja kuvan liitto sopisi täydellisesti myös elokuvafestivaalien ohjelmiin.
Mantrainen kirkko ja taruisa kappeli
Tiivistämön puolella iltaa jatkanut Kim Myhrin You|Me –projekti perustui Rissasen trion kaltaisesti hitaalle variaatiolle, mutta vieläkin enemmän palettia yksinkertaistaen ja muotoja pidentäen. Tämä hieman Terry Riley –vivahteinen krautrockin ja folkin minimalistinen väännös venytti hykerryttävästi jazzkäsitteen rajoja luomalla sekatahtilajisia jumituksia post-rock –hengessä. Neljästä kitaristista ja kolmesta lyömäsoittajasta koostuvan kurinalaisen yhtyeen saundissa leijaili samanaikaisesti sekä tropiikin hyönteisten ja lehtien kahina että norjalaisten vuonojen tilavuus. Yhdistelmä onnistui olemaan yllättävän hypnoottinen.
Samoihin aikoihin Mittarikorjaamon pikkusalissa brooklyniläinen baritonisaksofonisti Jonah Parzen-Johnson piti omaa musiikillista saarna- ja meditaatiotuokiotaan. Jos Tiivistämö oli kirkko, oltiin nyt pienessä kappelissa, jossa kynttilät oli korvattu neljällä hehkulampulla ja alttari mikrofoneilla. Siinä keskellä Parzen-Johnson hiljensi yleisön vähäeleisen elektroniikan ja toisteisten fonimotiivien yhdistelmällä, jonka keskellä hän kuljetti pitkiä, rauhallisia, toisinaan hetkellisesti nopeammiksi purkauksiksi äityviä melodialinjojaan. Myhrin yhtyeen universaaliin transsiin verrattuna nyt oltiin hieman mystisemmän, alkuseurakunnallisemman ja arkaaisemman äärellä. Loppupuolella Parzen-Johnson sanoi haluavansa mielellään olla yhteydessä, jos joskus palaa Helsinkiin, ja laittoi puhelimensa kiertämään sähköpostiosoitteiden keruuta varten. Tämä teko loi yleisöstä intiimin yhteisön ja rikkoi hetkeksi täysin urbaanijazzin cooliuden kuplat ja naamiot ihastuttavalla tavalla. Viimeisen kappaleen soulmaisen tunteikkaat tauotetut fraasit sinetöivät toiveen: tämä mies täytyy saada takaisin Suomeen.
Mopocalypse Festival: loistavaa hulinaa
Norjalaisen Moskus-yhtyeen konsertin keskellä käynnistyi Tiivistämön kapeammassa kakkoshuoneessa Mopo-trion kuratoima Mopocalypse Festival. Vierailijayhtyeenä toimi rumpali, musiikkipersoona Arwi Lindin perustama Arwi of Lovers, joka päräytti ilmoille huikeat afrojazz-jamit. 9-henkisessä, vaihtosoittimia vilisevässä bändissä soitti monia Jyväskylän skenessä ammoin tai nykyään vaikuttaneita hahmoja, ja kenties juuri avoinhenkisen indiekaupungin tuulahdus pyyhkäisi aiemmin mainittua viileyden konstruktiota vielä lisääkin tiehensä – ja niin oli hyvä. Kitaristin, basistin ja neljän lyömäsoittajan junnaava groove loi maton, jonka päällä Sami Pekkolan, Johannes Sarjaston ja Otto Eskelisen saksofonit pääsivät toteuttamaan freen ja rituaalin välissä muljuavaa Suomi-versiotaan Sun Ran, Pharoah Sandersin ja Fela Kutin henkisistä maailmoista. Vapauden ja ennalta mietityn välinen raja pysyi (enimmäkseen) kuitenkin kurinalaisessa kontrollissa. Tiivis ihmismassa toi ahtaaseen tilaan tropiikin tuntua.
Mopocalypse Festivalin väliajalta poistuva yleisö tupsahti keskelle Timo Lassy Bandin suorasukaisempaa loppuillan bilejazzia, joka sopi autenttisesti Tiivistämön klubiympäristöön paremmin kuin konserttitilaa kaivanneet aiemmat yhtyeet. Alkuillan Lötjönen-Mäkynen –komppipari oli Lassyn bändissä melkoisen eri maailmassa, mutta piti homman nopealla kuulemalla funkkina, ja Lassy itse luritteli sujuvasti, maineensa veroisena.
Baarigrooveja ei sen sijaan tarjonnut festivaaliaan pikkutilassa jatkanut Mopo, joka julisti konseptikseen ”Sähkömopon” rumpukoneineen, sähköbassoineen ja vanhoine syntetisaattoreineen. Keikka alkoi hypnoottisena, muttei (vielä) yhtyeen alkuaikojen paahteella, pikemminkin kuin maanittaen yleisöön tiettyä henkeä. Saksofonisti Linda Fredriksson puski turboahdettua mourua ja räkää baritonistaan, ja Eero Tikkanen oli naksauttanut röyhkeän tuhnuisen bassosärön kielten ja kaiuttimen väliin. Viimeistään toisessa kappaleessa yhtye väänsi menovaihteen silmään ja avasi heittäytymiskirstunsa. Muljuavien syntetisaattoriluuppien, free-viulun, bassoklarinetin sekä rumpali Eeti Niemisen kipparoimien etnoperkussioiden ja sämplejen keskellä trio piti kiinni kynsin hampain sekä intensiteetistä että jorausmeiningistä; harmi ettei ihmisruuhkan keskellä ollut tilaa tanssia kunnolla. Fredriksson nyökkäili syntetisaattorillaan teknon historiaan ja kaiveli myöhemmin fonistaan kantaaottavaa freemeininkiä ja maanista tökötystä. Mopoa on viritetty kulkemaan vuosi vuodelta lujempaa.
Santeri Kaipiainen
Muokattu 10.12.2018 klo 22:06: Arwi of Lovers, merkitystäsmennys ”…vielä lisääkin tiehensä – ja niin oli hyvä”
Muokattu 15.12.2018 klo 8:54: ensimmäistä kappaletta muotoiltu vähemmän toisteiseksi.
