Jalkapalloilija Riku Riski yllätti kansainvälisen urheilumaailman ilmoittamalla, ettei hän voi eettisistä syistä osallistua Suomen jalkapallon A-maajoukkueen leirille Qatarissa. Maan ihmisoikeustilanne on hänen mukaansa sietämätön. Se on totta, Qatarissa käytetään runsaasti halpatyövoimaa, väitetään että Qatarin rakennustyömailla on kuollut tuhansia siirtotyöläisiä, jotka uurastavat lähes orjuuteen verrattavissa puitteissa.
Riskin ilmoitus tuli kiusallisena mediakohuna sekä maajoukkueen taustavoimille että Riskin oman seuran, Helsingin Jalkapalloklubin johtoportaalle. Jalkapallossa – ja miksei muissakin urheilulajeissa – fanien reaktiot ovat tärkeitä. Riku Riski ei ole saanut osakseen oikein muuta kuin varovaista hyväksyntää ja tukea päätökselleen. Kollegat arvostavat, mutta varsinkin moni kansainvälinen huippupelaaja on sanonut, ettei itse uskaltaisi tehdä moista eettistä irtiottoa. ”Urheilu urheiluna, politiikka politiikkana”, on väistelty.
Miksi? Luulisi miljonääripelaajilla olevan rohkeutta. Aika ajoin jalkapalloilijat osoittavat tukea erilaisille vääryyksille ja epäkohdille. Qatar on eri asia. Qatar, ja monet Lähi-idän öljyvaltiot ovat urheilun megatukijoita. Jos jalkapalloilija haluaa urallaan eteenpäin, hänen on syytä olla markkinoilla sellaisessa maineessa, että häneen uhratut miljoonat eivät muodostu rahoittajille riskisijoitukseksi. Koskaan ei tiedä, kuka on seuraava maineikkaan joukkueen omistaja – ja kuka määrittelee pelaajahinnan pöydän toisella puolella. Jos näissä kuvioissa osoittautuu hankalaksi mielenilmaisijaksi, voi uralla olla monta mutkaa ja selittämätöntä vaikeutta edessä.
Mutta katsotaan tulevaisuuteen. Ehkä suomalaisen nuoren jalkapalloilijan rohkeus saakin kansainväliset liitot varpailleen, miettimään olisiko Qatarin ihmisoikeustilanteelle jotain tehtävissä. Ehkä emiraatti miettii asemaansa tulevien yleisurheilun MM-kisojen ja jalkapallon maailmanmestaruuskisojen isäntänä, semminkin jos maailmalta alkaa ilmaantua boikotointiin viittaavia viestejä.
Kansainvälinen huippukapellimestarimme Susanna Mälkki tuohtui mediassa viime syyskuussa antamaan julkisen epäluottamuksen osoituksen suomalaiselle parlamentarismille. Ulkoministeri Timo Soinin aborttilausunnoista kehkeytynyt luottamusäänestys valahti edustuksellisen demokratian laskikaivoon, kun yleisesti todettiin, että äänestyksessä ei oikeastaan ole kysymyksessä Soinin mielipiteestä ja kyvystä toimia ulkoministerinä, vaan koko hallituksen jatkomahdollisuuden mittaamisesta.
Mälkki totesi olevansa pettynyt suomalaisiin poliitikkoihin ja pohtivansa jopa kansalaisuutensa vaihtamista. Kyse oli Mälkin mielestä naisten oikeuksien totaalisesta vähättelystä. Hän toivoi, ettei puoluekuri tukahduttaisi ajattelevia kansanedustajia ilmaisemasta itseään oikeaksi pitämiensä arvojen puolesta. Toisin kävi – enemmän ja vähemmän punastellen. Hallituksen jatkaminen oli tärkeämpää kuin ihmisoikeudet.
Kaikki kunnia molemmille alansa huipulle! He rohkenivat esimerkillisellä ulostulolla vaikuttaa julkisesti, eikä vain kitistä turvallisessa suppeassa ystäväpiirissä. Jos meillä ei olisi tällaisia arvokeskustelun käynnistäjiä, verhoaisimme itsemme lopulta häpeän kaapuun ja toteasimme osaltamme nöyrästi, että maailman vain on tällainen.
Meillä on tänä vuonna edessä ainakin kahdet keskeiset vaalit. Olisiko jo aika ottaa omissa verkostoissamme esille oikeat asiat, joista ihmisoikeudet ja oman kehon määräämisoikeus ovat hyviä esimerkkejä niistä arvoista, jotka YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa on hyväksytty, mutta jotka eivät tällä viheliäisellä Tellus-planeetalla näytä vielä toteutuvan.
Me taiteilijat olemme vuosikymmeniä pistäneet päämme ammatillisen eristäytymisen suojaan – ajatuksena, ettei kaikkeen ole viisasta ottaa julkisesti kantaa. Erityisesti vapaat taiteilijat ja urheilijat pelkäävät ymmärrettävästi toimeentulonsa puolesta.
Pelkkä sosiaalisessa mediassa kohkaaminen ei riitä. Mielestäni meidän taiteilijoiden tulisi rohjeta vaikuttaa asioihin edustuksellisen demokratian keinoin, osallistua rohkeasti poliittiseen toimintaan tai hakeutua kansalaisjärjestöjen aktiiveiksi. Niin kauan kun asioita kommentoidaan pelkästään sohvalta kännykällä, olemme vielä kaukana todellisesta vaikuttamisesta.
”Tämä on nyt se hetki, jolloin suomalaisen arvokeskustelun on pakko herätä sumustaan”, sanoi Susanna Mälkki eräässä haastattelussa. Ja kun ylikapellimestari määrää, niin eiköhän aloiteta tämä keskustelu: urheilijat ja taiteilijat ihmisoikeuksien puolesta!
Kimmo Hakola
