Arvio: Radion sinfoniaorkesteri 30.1.2019. Duncan Ward, kapellimestari, Johannes Piirto, piano. Schönberg, Lutosławski, Beethoven.
Radion sinfoniaorkesterin kiitelty ja palkintoehdokkuuksinkin noteerattu Witold Lutosławski –teema jatkui tammikuun lopulla säveltäjän myöhäistuotantoon kuuluneen, vuosina 1987–88 valmistuneen pianokonserton myötä. Toisin kuin Lutosławskin keskivaiheen radikaalimmat työt, nostaa pianokonsertto hattua teostyypin traditiolle – sekä romantiikan ajan kuuluisille konsertoille että Prokofjevin ja Bartókin näkemykselle teostyypistä. Romantiikan rajaa koskettivat myös muut ohjelman teokset: Arnold Schönbergin juuri ennen 1900-luvun alkua valmistunut Verklärte Nacht on säveltäjän romanttisen kauden loppupuolen teos, joka kromatiikan laajalla käytöllä enteilee jo tulevaa atonaalisuutta, ja Ludwig van Beethovenin viides sinfonia puolestaan jatkoi klassisten muotorakenteiden uudistamista ja ei-sanallisen tarinallisuuden tuomista instrumentaalimusiikkiin, ennakoiden tulevaa musiikillisen romantiikan aikaa.
Sekstetille alun perin sävelletyn, jousiorkesteriversiona kuullun Verklärte Nachtin hiljainen, herkkä alku osoittautui yllättävän ohutsointiseksi, vaikka jo ensimmäisissä kiihtyneissä hyöyissä äänenväri ja paksuus paranivatkin, ja jousten tulkinnallinen yhtenäisyys toimi. Germaanisen tradition teos vaatisi kenties sitä kuuluisaa keskieurooppalaisen jousiston mehevyyttä osakseen, ja varsinkin laajempien jakojen polyfonisissa paikoissa saattoi kuulua häikkää. Edo de Waartin peruutusta paikkaamaan tulleen nuoren brittikapellimestari Duncan Wardin tulkinta korosti yksittäisiä eleitä pidempien jaksojen ja eritellyn kerroksellisuuden kustannuksella. Vaikka Ward saikin upeasti luotua esimerkiksi ahdistuksen tunteita kuvaavat osat, oli johtamisessa tiettyä raskautta, ja nykivä tyyli saattoi selittää virtaavakätisiin kapellimestareihin tottuneen orkesterin epävarmuutta. Soolosoittajat saivat kivasti esiin kamarimusiikillisia eleitä.
Vuonna 1993 syntynyt Johannes Piirto on näyttänyt erityislaatuista pianistista osaamistaan jo useita vuosia, ja Lutosławskin konsertto lienee mietitty risteilyohjuksen tarkkuudella iskeväksi käyntikortiksi. Ulkoa opeteltu teos alkoi selkeillä, kirkkailla ja pehmeillä eleillä, joissa oli terävyyttä, tarkkuutta ja kuulasta taianomaisuutta. Säveltäjän pokkaus romantiikan suuntaan oli läsnä myös Piirron agogiikassa ja fraseerauksessa – pienin hetkin jopa ehkä liikaakin, mutta menköön makumieltymysten piikkiin. Yksipuoliseksi tulkinta ei missään nimessä kuitenkaan jäänyt, vaan rytmisempi ja modernimpi puoli olivat yhtä lailla takataskussa ja toteutettiin briljantilla taidolla, vailla liioiteltua eksentrisyyttä. RSO oli teoksen kanssa elementissään, ja balanssi orkesterin ja solistin välillä pysyi mainiossa kuosissa.
Beethovenin viides sinfonia on niin länsimaiseen alitajuntaan iskostunut teos, että jokaisella kuulijalla lienee siitä oma päänsisäinen tulkintansa. Kenties tästä ikonisuuden miinakentästä tietoisena oli ensimmäinen ja kuuluisin osa Wardin johtamana hieman liiankin hätäisen oloinen, vaikkakin jo esittelyjakson kertauksessa tunnelma rauhoittui. ”Hitaan osan” alkutunnelmasta herooisen fanfaariseksi kääntyvä toinen osa oli sekin yllättävän nopea, mutta energisyys toimi osana teoksen kokonaistunnelmaa. Wardin pulsatiivinen, fiilistä korostava johtaminen karsi Verklärte Nachtin tavoin muodon pitkälinjaisuutta, mutta teoksen oletetun läpikohtaisen tuttuuden vuoksi orkesteri ei selkeäkätisyyden puutteesta hätkähtänyt. Scherzo-osassa Wardin näkemys toimi todella hyvin, sisältäen yllättäviä mutta toimivia vastakohtaisuuksia ja Beethovenin radikaaliutta korostavaa raikkautta.
Santeri Kaipiainen
