Arvio: Trio Kuusisto-Sirota-Hohti, Balderin sali 3.2.2019. Dessner, Mazzoli, Muhly, Lindberg, Oliveros.
Musica novan kolmas päivä käynnistyi kamarikonsertilla, joka ammensi oivaltavasti festivaalin teemoista: luvassa oli niin transatlantiikkaa kuin dialogejakin. Kansainvälisellä kentällä operoivien Pekka Kuusiston ja Markus Hohdin seuraksi saapunut yhdysvaltalainen alttoviulisti Nadia Sirota on kerännyt laajaa jalanjälkeä sekä arvostetun nykysäveltäjistön teoksia kantaesittäen että taidepopin tähtitekijöiden albumeilla vieraillen. Myös teosten taustalla häilyi siltoja Suomen ja Yhdysvaltojen välillä: Bryce Dessnerin Tuusula oli sävelletty Meidän festivaalin aikaan 2016, ja Magnus Lindbergin Maguey de Tlalcoyote puolestaan Santa Fé’ssä New Mexicon osavaltiossa. Dialogisuutta henkivät myös useammassa sooloteoksessa solistin soittoparina olleet ääninauha tai eloelektroniikka, samoin konsertin aloituksena (ja lopetuksena) yleisön kanssa yhdessä tehty Pauline Oliverosin Tuning Meditation, jonka kuuntelu/ääntely (jossa säännöt tuottavat ilkikurisesti aivan yhtä sattumanvaraisia lopputuloksia kuin täysi vapaus) loi pelkkiä alkuaplodeja ja niitä seuraavaa hiljaisuutta vastaanottavaisemman mielentilan.
Kolme-nelikymppiset amerikkalaissäveltäjät muodostivat ohjelmistosta valtaosan, ja kiintoisaa oli huomata, kuinka näiden vapauden ja pluralismin tyyssijan kasvattien opukset olivat henkisesti hyvin lähellä toisiaan: Dessnerin, Missy Mazzolin ja Nico Muhlyn musiikeissa paistoi melankolinen ja staattinen pohjavire, jossa konfliktit eivät välttämättä ratkenneet mutta jossa kaivattiin jotain puuttuvaa ja herkistyttiin kuuntelemaan sisintään. Mazzolin Vespersissä Kuusiston soitto kappelimaisten lauluhäivähdysten yllä vaihteli pelkistetyn raa’asta aina isoon ekspressiivisyyteen, ja tunteellisuudestaan huolimatta musiikki ei tuputtanut valmiiksi pureksittuja affekteja, vaan salli kuulijoille abstraktimman tason tunnevasteiden resonanssille. Dessnerin sooloselloteoksessa Tuusula oli maisema kenties jopa hieman synkempi, ja Hohti palasi parin intervallin motiivin muunteluihin rytmisempien, dramaattisempien jaksojen parista toistuvasti – kuin turhat pakoyritykset tai meditatiivinen itsensä tarkkailuun palaaminen.
Mazzolin Tooth and Nailin alttoviulua samplaava taustanauha oli itsessään minimalistinen äänenväritutkielma, jonka ylle Sirota asettui liitämään. Taitava soitto onnistui luomaan porttien tavoin maisemasta seuraavaan aukeavan matkan, joka kuitenkin vältti selkeitä suuntia ja muotoja. Tooth and Nail kantoi konsertin teoksista ehkä voimakkaimmin sitä tiettyä avaran tilan tuntua, Aaron Coplandin henkistä perintöä, joka läpäisee amerikkalaista sävellyshistoriaa. Samaan tyyliin on Hannu Lintu kommentoinut Magnus Lindbergin olevan omalla tavallaan Jean Sibeliuksen henkisen perinnön jatkaja, ja tämä kävi mielessä nimellään agavelajikkeeseen ja amerikanmäyrään viittaavan kappaleen aikana. Kappale huokui sävelrunomaista modernia impressionismia, ja käytti hyvin erilaisia eleitä rakentaakseen niistä mosaiikkisen, polyfonisessa arkkitehtuurissaan ja jatkuvuudessaan vaikuttavan teoksen, jossa oli tanssillisuudenkin kaikua. Muusikkotrio lumosi yhteissoiton luontevalla upeudella.
Lindbergin elinvoimaisen energian (ja väliajan) jälkeen Muhlyn Keep in Touch jatkoi melankolian teemaa käsitellen yhteydenpidon vaikeutta kosmpoliittisen nykysäveltäjän arjessa, ja alttoviuluintron jälkeen alkaneesta popvaikutteisuudesta tehtiin yllättävä hetkellinen poistuminen tremolojen ja sul ponticello –soiton maailmaan. Mazzolin triokappale Lies You Can Believe In vuodelta 2006 esitteli tuolloin vasta 26-vuotiaan säveltäjän taitoa kirjoittaa jousille: rytmikäs, riffinen teos oli aiempia Mazzoleja vihaisempi, kuin kuvaten halua muuttaa nykytilaa tai muuttua itse, kohdata tai paeta tilanteessa, jossa välinpitämättömyys johtaa tuhoon. Dessnerin vuonna 2017 Steve Reichin 80-vuotisjuhlakonserttiin säveltämä Skrik Trio sisälsi alkupäästään kaiun tavoin toisiaan jahtaavia ääniä ja tennismäisesti palloteltua hoketusta, joka kehittyi energiseksi poljennoksi ja kuvioinniksi sekä perkussiivisiksi päälle/pois –eleiksi, piilotellen sisällään Reich-maisia parafraaseja. Ahdistus ja kauhu tasapainottelivat äkäisyyden ja vihan tunteiden kanssa, minkä ymmärtää, kun tietää teoksen nimen olevan viittaus Edvard Munchin Huuto-maalaukseen ja itse teoksen tietynlainen reaktio yhdysvaltalaisen politiikan viime vuosien mullistuksiin. Tuning Meditation rauhoittavana konsertin postludina toimi ilmalukkona huiman päätöstrion tunteista seesteytymiseen.
Santeri Kaipiainen
