Arvio: Helsingin kaupunginorkesteri 1.3.2019. Thomas Søndergård, kapellimestari, Christian Ihle Hadland, piano. Walton, Grieg, Britten, Stravinsky.
Helsingin kaupunginorkesterin maaliskuun ensimmäisen päivän otsikko Mantereet kohtaavat on hieman huvittava – ei siksi, etteikö se kuvaisi ohjelmaa, vaan koska orkesterin koko kauden 2018–19 pääteema on brittiläinen ja amerikkalainen musiikki. Tanskalaiskapellimestari Thomas Søndergårdin johtamista kohtaamisista teki perjantaina kuitenkin erilaisia se, että kukaan ohjelman säveltäjistä ei ollut syntyperäinen amerikkalainen, vaikkakin brittiläisiltä William Waltonilta ja Benjamin Britteniltä sekä venäläiseltä Igor Stravinskylta kuullut teokset olikin kaikki Yhdysvaltojen maaperällä – ja toisen maailmansodan aikana – sävelletty. Konsertin poikkeuksena sääntöön oli norjalaisen Edvard Griegin pianokonsertto a-molli vuodelta 1868, jonka synty sijoittui vanhalle mantereelle.
Waltonin alkusoitto Scapino sävellettiin kuvaamaan italian commedia dell’arten erästä arkkityyppiä, jäynähenkistä ja suustaan taitavaa palvelijahahmoa. Leikkisä ja käänteestä toiseen nopealla tahdilla etenevä teos sisälsi niin elokuva- ja viihdemaailmasta tuttuja, Leonard Bernstein –henkisiä elementtejä kuin myös selkeää 1900-luvun alun suursäveltäjien vaikutusta, mikä loi hienon sillan myöhemmin kuultuun Stravinskyyn. Rapsodinen ja energinen teos oli napakka ja mainiosti soiva.
Angloamerikkalaisen yhteyden ohella korostui myös skandinaavisuus, sillä Griegin pianokonserton solistiksi saapui niin ikään norjalainen Christian Ihle Hadland, jota kuultiin Helsingin kaupunginorkesterin solistina ensi kertaa vuonna 2013. Alun tymäköiden (mutta silti hämmästyttävän tasapainoisten) sointujen hälvettyä alkoi paistaa Hadlandin oman tulkinnan salaisuus: luonteva ja maanläheinen vaivattomuus vailla liikaa tähtisoittajan auraa. Kuin hän olisi tullut sanomaan yleisölle soitollaan: ”Hei, löysin tällaisen kivan kappaleen, kuunnelkaapas!” Maanläheisyydestä huolimatta fraasiajattelu oli syvällistä ja tekniikka suvereenia, ja toiseen osaan löytyi lyyristä pehmeyttä, kolmanteen leikkisyyttä. Sama luontevuuden ilmapiiri oli tarttunut myös orkesteriin. Samaan jatkumoon sopi hyvin myös encoreksi valittu Scarlattin kappale, joka oli kaukana villistä virtuoosinumerosta.
Puoliajan jälkeen kuultu Brittenin Amerikkalainen alkusoitto oli hänen kolmena epäonnisena Amerikan-vuotenaan sävelletty teos, jota hän ei elinaikanaan aluksi edes tunnustanut omakseen ja piti sittemmin esityskiellossa. Alun kolmijakoinen kontrabassojen ja lyömien ostinato, jonka yllä puupuhaltimet soittivat vuorotellen lisäsävelsointujaan, muistutti erehdyttävästi Ravelin Boleroa, ja sen vastaparina toimi vaskien ja jousten Copland-sävytteinen lyydinen koraalimaisema. Lukuisat eri maailmoista olevat elementit toivat olon, kuin teos ei osaisi päättää, mitä se tahtoo olla – mutta samankaltainen eri ainesten sekamelska on Yhdysvallatkin kehityksensä varrella ollut.
Stravinskyn Kolmiosainen sinfonia on niin ikään omalla tavallaan sekamelska: säveltäjä käytti sen eri osiin materiaaleja hylätyistä projekteistaan, kuten pianokonserton luonnoksesta ja elokuvasävellyksistä. Säveltäjän itse ”sotasinfoniaksi” nimeämä teos ei kuulosta samalla tavalla brutaalin uhkaavalta kuin vaikkapa Šostakovitšin seitsemäs ja kahdeksas, vaan säilyttää jännän kepeyden vauhdikkuudessaankin. Stravinskyn neoklassinen tyyli paistaa voimakkaimpana alustana, mutta viittauksia venäläiseen kauteen oli myös Kevätuhri– ja Tulilintu-maisissa iskutuksissa. Monityylisyys jatkui myös keskiosassa, joka oli kuin jotain pastoraalin ja scherzon välimaastosta, ja finaali saavutti loppunsa yllättävän äkkiseltään. Søndergård teki varmaa työtä, ja eksentrisen kepeyden aasinsillat sulkivat ohjelman loogiseksi kokonaisuudeksi.
Santeri Kaipiainen
