Arvio: UMO Helsinki Jazz Orchestra, Silent Music. Iro Haarla, sävellykset, piano ja harppu; Mikko Hassinen, kapellimestari. Mikael Agricolan kirkko 19.4.2019.
Hiljattain nimenehostuksen kokeneen UMO Helsinki Jazz Orchestran pitkälle toistakymmentä vuotta toistunut hiljaisen viikon Silent Music –konserttien perinne sai tänä vuonna jatkoa säveltäjä, pianisti ja harpisti Iro Haarlan vierailusta. Kuuden konsertin Uudenmaan-kiertue päättyi pitkänäperjantaina Mikael Agricolan kirkkoon Helsinkiin, ja Haarlan sävellysten valikoima rakentui valon, tunteiden ja jakamisen ajatusten ympärille, tietynlaisen meditatiivisuuden noustessa keskiöön.
Polveileviin sävellyksiin olikin helppo meditaation lailla uppoutua. Assosiaatioilta Haarlan amerikkalaiseen kollegaan Maria Schneideriin ei voinut välttyä: molemmilta löytyy vehmasta, hyvin lyyristä vaivihkaa rakentuvaa sävelkieltä, ja esimerkiksi hidas aloituskappale Oma rauha olisi voinut olla kumman vain kynästä. Sekä säveltäjän että Mikko Hassisen luotsaaman orkesterin tekstuurinkäsittely oli ihastuttavaa.
Haarlan omintakeisemmat puolet paljastuivat hiljalleen konsertin edetessä, ja kiinnostavimmat keinovarat säästeltiin loppuun. Kakkosnumero On the Edge of a World alkoi Haarlan harppusoololla, joka mikityksen ja sähköisen vahvistuksen myötä sai pikemminkin ulkoeurooppalaisia perinnekielisoittimia muistuttavan klangin. Uumoileva, hidas, bluesmainen varuillaan olo sai rinnalleen maisemallisempia piirteitä. Kurkien taru sai ehkä myös nimensä puolesta ajatukset lentämään aluksi Rautavaaran Cantus Arcticukseen, kunnes kääntyi hitusen groovempiin maisemiin. Jouni Järvelä pääsi vanhan liiton free-revittelyn makuun soolossaan.
With Thanksgivingin alussa kuultu Haarlan soolopianointro tuntui ammentavan enemmän klassisen musiikin kuin jazzin puolelta. Modaaliset, purkautumattomat tekstuurit ja vapaatonaaliset liikkeet olivat kutkuttavaa kuunneltavaa. Koko orkesterin satsissa oli upeaa valon hehkua. Led by the Wind latasi hieman kaleidoskooppisempia vaihtuvia tuulia kuultavaksi aina Haarlan puolison Ulf Krokforsin aavikkoisesta, melismaattisesta kontrabassointrosta lohdullisen pehmeyden kautta afrorytmiikan kehystämiin häilyvätehoisiin sointuihin. Konsertin sulki osuvasti (kristillisen) pääsiäisen tapahtumia kuvaava Ante lucem, joka alkujaan vuosia sitten tilattiin samaiseen Silent Music –sarjaan. Vallitseva, kansanomainenkin alkumelodia toi yhteisöllisen kulkueen, kenties virren tunnelman, josta kappale ajelehti kohti pianosooloa – Messiaen- ja Ligeti-mielleyhtymineen – ja sieltä tuulikelloilla soitettuun rumpusooloon, joka oli kuin jumalainen henki hohtamassa keskellä maallista kärsimystä ennen repeilevän pilvipeitteen kaltaisia päätösosan sointuja. Kokonaisuus oli ajankohtaan sopivan aaltoileva ja tutkivan introspektiivinen joukko pieteetillä tehtyjä sävellyksiä.
Santeri Kaipiainen
