Hetkinen, tämänhän piti olla lyömäsoitinyhtye.
Neljä tyylikästä ja rentoa hipsteriä astelee lavalle, ja kaikilla on jonkinlaiset kepit käsissään. Kahdella on edessään viulu, yhdellä alttoviulu ja neljännellä sello. Soittimet ovat lappeellaan ja nyt alkaa tapahtua. Soittimia kohdellaan kuin lyömäsoittimia, tosin melko hellästi ja välillä kieliä vinguttaen. So Percussion -yhtyehän se siinä, ja meneillään Julia Wolfen Forbidden Love -teoksen kantaesitys, yksi lukuisista Los Angelesin filharmonikkojen säätiön tilaamista teoksista (muina rahoittajina tosin Kennedy Center ja Carnegie Hall). Teos kasvaa vaikuttavaksi rytmiorgiaksi ja yleisö villiintyy täysin.
Noon to Midnight -tapahtuma kestää putkeen 12 tuntia, ja ohjelmassa on pelkkää uutta musiikkia – ja lähes pelkästään eläviltä säveltäjiltä, lukemattomien muusikoiden toimesta ja Los Angelesin filharmonikkojen erityissuojeluksessa. Tämä on koko kauden kestäneen Fluxus-konserttisarjan päätös ja kantaesitysten kasauma. Julia Wolfe on todellinen mestari, mutta jos nyt joku toinen nimi täytyy nostaa esiin kymmenien säveltäjien joukosta, olkoon se Anthony Cheung, jonka The Natural World -teos yhdistää nerokkaasti elokuvien ja tv-sarjojen ääniä ja visuaalisuutta tavallisen kamariyhtyeen äänimaisemaan.
Tapahtuman näyttämö, Los Angelesin kylmänkalsean keskustan maamerkki Disney Hall, on paitsi Frank Gehryn arkkitehtoninen mestariteos myös jo itsessään kuin soiva veistos ja yksi instrumentti muiden joukossa. Festivaali kestää nimensä mukaisesti keskipäivästä keskiyöhön eikä mitään kompromisseja ole tehty, ”yleisöystävällisiä” ei yritetä olla. Festivaalin yhden konsertin johtanut John Adams jopa intoutuu väittämään, että kyseessä on 12 tunnin kokonaistaideteos.
Ehkä kompromissiksi sentään voidaan laskea ulkoterassilla oleva olutpuutarha, jossa tarjoillaan kaljaa muovimukeista ja popcornia – mutta ei siellä juuri kukaan vietä aikaansa, ehkä siksi, että päivä on Kalifornian mittapuulla tavallista viileämpi.
Donald Trump ei pysty tätä Amerikkaa tuhoamaan, ei millään, vaikka kuinka yrittäisi.
Lopputulos? Talo on koko päivän loppuunmyyty, yleisö vaeltaa tilasta ja konsertista toiseen, siemailee pikaisesti drinkkejä siinä välissä ja seurustelee keskenään. Tämäkö on se maailman mediapääkaupunki, joka on kuulemma tyhjänpäiväinen, pinnallinen ja keskittymiskyvytön? Ehkä on kuitenkin niin, että uteliaita ihmisiä riittää joka puolella maailmaa, jos vain joku uskaltaa ottaa riskin tarjota heille jotain, jonka olemassaolosta he eivät aiemmin tienneet.
Ja toki asiaan vaikuttaa amerikkalaisittain erittäin halpa hinta. Vain kymmenellä dollarilla pääsee sisään, ja paikalla voi notkua keskiyöhön asti.
Donald Trump ei pysty tätä Amerikkaa tuhoamaan, ei millään, vaikka kuinka yrittäisi. Ja eihän Kalifornia oikeastaan koko Trumpia edes tunnusta, täällä on voimassa täysin toisenlaiset säännöt ja ilmapiiri kuin USA:n takamailla.
Ehkä Helsingin Musiikkitalon kannattaisi ottaa festivaalista mallia? Tässä olisi mainio konsepti houkutella taloon yleisöä, joka ei sinne muuten välttämättä eksy ja joka ei silti kaipaa pomppulinnoja, iskelmäpotpureita tai viininmaistajaisia.
Edellisenä päivänä olen vielä rajan toisella puolella yliopistokaupunki Guadalajarassa, joka mielellään mainostaa itseään Meksikon sivistyskeskuksena, dynaamisena esittävän taiteen näyttämönä ja älykköjen kaupunkina. Tapaan jälleen kerran itseäni viisaampia ihmisiä, jotka ovat töissä teattereissa, orkestereissa, oopperataloissa ja täynnä tekemisen energiaa ja intohimoa.
Iso ero rajan takaiseen maailmaan on se, että kymmenen dollaria on täällä iso summa ja raaka köyhyys iskee silmille joka kadunkulmassa.
Ironista kyllä, sivistykseen investoiva yliopistokaupunki yrittää samalla unohtaa sen, että kaupungissa aikanaan piti valtaa huumekartelli, jonka Netflixin tuottama Narcos-sarja on nostanut ikoniseksi saagaksi.
Kuvio menee niin, että Meksiko on huumekaupan keskus siksi, että sivistynyt Kalifornia ja muu USA ostaa kaikki huumeet, mitä rajan yli ehditään salakuljettaa. Lisäksi se samainen USA tuottaa menestyneen sarjan meksikolaisista huumekauppiaista, myy tuotteen kaikkialle maailmaan, tekee Guadalajarasta tunnetun ja siinä sivussa meksikolaisesta näyttelijästä Diego Lunasta supertähden – ja äänestää sitten valtaan presidentin, joka pontevasti vaatii muuria Meksikon ja USA:n väliin.
Voisikohan tätä nimittää lahjakkuuden, älykkyyden ja tyhmyyden kartelliksi? Tai kenties absurdin tragikoomiseksi kokonaistaideteokseksi? Ainakin oopperan joku lahjakas säveltäjä ehkä saisi siitä aikaiseksi. Ja luulen, että rajan takainen Walt Disney Hall olisi vallan loistelias näyttämö kantaesitykselle, ihan jo nimensäkin vuoksi.
Kai Amberla
