Venäläinen tähtipianisti Daniil Trifonov, 28, päätti juuri residenssitaiteilijan kautensa Berliinin filharmonikoissa ja astuu syksyllä samaan rooliin New Yorkin filharmonikoissa. Tiuhan konsertoinnin lomassa aikaa löytyy myös omalle säveltämiselle. Hänen pianokvintettonsa Berliinissä todisti, että annettavaa on silläkin saralla.
Hyvin suunniteltuna residenssitaiteilijan tehtävä antaa mahdollisuuden valottaa muusikon rooleja normaalia konsertointia laajemmalta, ja juuri niin Berliinin filharmonikot teki Daniil Trifonovin kanssa. Hän oli useaan kertaan orkesterin solistina, soitti sooloiltoja, kamarimusiikkia ja liediä sekä esitteli omia sävellyksiään ja oli läsnä yleisökasvatuksessa.
Trifonovilla jos kenellä on kanttia tähän kaikkeen. Hänessä on luovaa muusikkoutta, joka tuntuu pursuavan yli roolirajojen. Pianistina hän on karsinut takavuosien suurieleistä fyysisyyttä ja joka yksityiskohtaa rakastavaa tähdentelyä mutta samalla syventänyt kosketuksensa vivahderikkautta ja löytöjensä loogisuutta.
Berliinin filharmonikkojen residenssikauden kaksi viimeistä konserttia kesäkuun lopussa osoitti tämän. Konsertokseen hän oli valinnut Alexander Skrjabinin ainoan pianokonserton (1896), jota säveltäjä itse aikanaan esitti paljon ja joka sai myös mm. Rahmaninovin ihailun osakseen. Jälkipolvi ei ole ollut yhtä armelias, sillä teos on jäänyt harvinaisuudeksi.
Skrjabinin myöhempien orkesteriteosten maailmoja halaavaan ekstaattisuuteen verrattuna pianokonserton chopinmainen lyyrisyys saattaa kummastuttaa. Tekstuuri on pitkälle arabeskityylistä, improvisaation lailla kehkeytyvää rönsyilyä, ja painavampi tematiikka nousee esiin vain harvoin, kuten toisen osan alussa.
Tarvitaan Daniil Trifonovin kaltaista soinnin aistijaa, jotta konsertto jaksaisi vangita. Heti alussa hän toi esiin musiikin improvisaatioluonteen mutta säilyttää silti punaisen langan.
Melodia sukeltelee tekstuurin eri tasoissa, pallottelee pianolta orkesterille ja muuntuu jatkuvasti. Trifonov liikkui tässä virrassa seismografisella erittelykyvyllä ja elohopeamaisesti yli tahtiviivojen ja metronomimerkintöjen.
Latvialainen kapellimestari Andris Nelsons oli joka hetkessä mukana ja johdatti orkesterin tiiviiseen kanssakäymiseen solistin kanssa.
Konsertin päätösnumerona Nelsons johti Shostakovitshin 11. sinfonian vavisuttavana sielunmessuna kaikille sortovallan uhreille. Berliinin filharmonikkojen soitinryhmien homogeenisuus saa tässä musiikissa mahtavia tehoja aikaan.
Hieman vain huolestutti se, miten Nelsons on päästänyt itsensä lihomaan niin, että kävelykin alkaa olla jo ontuvaa. Hän on vasta 40-vuotias.
Pari päivää konsertin jälkeen Trifonov soitti vielä kamarimusiikkia filharmonikkojen jousikvartetin kanssa. Sen mielenkiintoisin numero oli pianistin oma pianokvintetto, joka on peräisin viime vuodelta.
Ei ole suuri yllätys, että Trifonov kirjoittaa sellaista musiikkia, josta hän pitää myös soittajana. Melodisen perinteen rajat eivät rysky. Mukana on Rahmaninovin vuolasta romantiikkaa, Prokofjevin sarkastisia viiltoja ja uusklassikkojen polyfonisia kudoksia.
Hän kuitenkin saa mukaan myös omaa ääntään, joka tulee musikanttisesta vaistosta. Joskus pidin kontrapunktista veivaamista vähän koulumaisena, mutta sitten taas tulee spontaaneja ideoita, vilpitöntä tunnetta ja vastakohtien twistiä.
Pianisti sai berliiniläismuusikot täydellä sydämellä mukaan, ja heidän tasavertaisesta kommunikoinnistaan sai nauttia myös Brahmsin kuohuvassa f-molli-kvintetossa.
Harri Kuusisaari
