Arvio: Musiikin aika, keskiviikko 3.7.2019. Chaos is the Spectre, Seurakuntatalo; Play Echoes of Another Person, Viitasaari Areena.
Suomen kesän ainoa nykymusiikkifestivaali, Viitasaarella järjestettävä Musiikin aika, on hiljalleen ujutellut painopistettään kansainvälisten trendien tavoin kohti näyttämöllisempää, tilaa ja visuaalisia elementtejä sisällyttävää monitaidetta, mikä näkyi ennen kaikkea viime vuoden ohjelmassa. Moiset teokset vaativat usein enemmän teknistä tarpeistoa ja tuotantoa, minkä takia festivaalin onneksi se valittiin vastikään mukaan EU:n Sounds Now -hankkeen rahoituksen piiriin vuosille 2020–23. Rahoituksella tuetaan tiedotteen mukaan innovatiivista ja rohkeaa kuratointia sekä tekijöiden diversiteettiä.
Musiikin ajassa improvisaatiokurssia tänä vuonna pitävä, vapaan improvisaation ja kokeellisen äänitaiteen piirissä arvostettu brittisaksofonisti John Butcher avasi Viitasaaren uneliaan keskiviikkoillan pitkäaikaisen soittopartnerinsa, harpisti Rhodri Daviesin kanssa. Tunnin improvisointi jaottui selkeisiin jaksoihin: alun hälyjen ja pitkien äänien päällä/pois-viestinnästä liikuttiin pisteellisempään soittoon. Toisinaan Davies, joka käsitteli harppujaan pääosin laajennetuilla soittotekniikoilla, jousilla, kapuloilla, päristimillä ja rämpsyttimillä, siirtyi vahvistimeen ja oktaaveriin kytketyn kelttiharpun pariin. Tenori- ja sopraanofonien välillä vaihdellut Butcher liihotteli Daviesin pohjan päällä välillä ylipuhaltaen ja mikrofonin kierrolla pelaillen. Herrojen tuttuus toistensa soittoon kuului sanattomien vaihdosten sulavuudessa, vaikka kokonaisuus jäikin välillä vailla räväkämpää vastakkainasettelua.
Uusinta Ensemble aloitti iltakonsertin Play echoes of another person kolmen teoksen kokonaisuudella. Kaj Duncan Davidin No News Good News muistutti hyvin paljon edellisvuoden festivaalilla nähtyä Jagoda Szmytkan teosta: molemmissa neljä henkilöä pöydän ääressä teatraalisen rytmisen koreografian parissa vailla perinteistä soitinnusta. Lontoon metron kuulokekorvaisista matkustajista inspiroituneessa teoksessa esittäjät toimivat silmät peitettyinä, kuulokkeet korvissaan, sanomalehtiä käännellen, ja yleisöön asti eksyi vain huonolaatuista äänivuotoa kuin liian meluisista kuulokkeista ikään. Oliko kyseessä passiivista kuluttamista, shokkiuutisointiin turtumista vai pakoa todellisuudesta? Lopun päälle/pois-meluähkyn myötä teos läheni jopa Youtube-sukupolven härökollaasitaidetta.
Niels Rønsholdtin jouskivartetille säveltämä Americana vihjaili samalla tavoin kulutuskriittisyyteen asettamalla luottokortit soittimien kielten väliin, mutta amerikkalaisuuttan jollain tavoin heijasteli erikoisefekteihin yhdistelty vapaiden kielten modaalinen melankolia Nico Muhlyn tai Missy Mazzolin henkeen. Soittajien hyräilyssä, korttien rytmisessä räminässä ja laajoissa kvinttipohjaisissa soinnuissa oli yllättävää kauneutta, jonka alle alun mekaanisuus alistui.
Đuro Živkovićin Night Music oli omanlaisensa uudelleenkäsittely Skrjabinin pianomusiikista, joka leijaili mukana etenkin pianon osuuksissa sekä murusina myös huilulla ja klarinetilla. Tunnelmaltaan oltiin hieman mahleriaanisen yömusiikin ja impressionismin äärellä, tietynlaisten teeman ja variaation parissa, jossa alkuperäinen tunnelma sekoittui trilleihin ja glissandoihin. Yössä ei ollut kauhua, mutta jonkinlaista kaunista uhkaa kylläkin.
Illan päätti tämän vuoden teemasäveltäjiin kuuluvan Karlheinz Stockhausenin Poles ääniprojisoinnille, radiolle ja kahdelle vapaavalintaiselle instrumentille, jotka tällä kertaa olivat Camilla Hoitengan kolmen huilun ja Taavi Kerikmäen syntetisaattorien arsenaali. Hollantilaisesta lyhytaaltoradioantennista konsertin aikana napatut signaalit toimivat pohjana muusikkojen imitaatioille, joiden parametreja sääteli Stockhausenin partituurissaan antamat symboli- ja grafiikkaohjeet. Hoitengan ja Kerikmäen yhteispeli toimi vinkeästi ja napakasti, ja koko teos osoittautui todella omaperäiseksi ja villiksi, mutta inhimilliseen kokemukseen peilattuna hieman vaikeasti tartuttavaksi. Improvisatorisena, sattumankin ohjailemana leikkinä se sen sijaan oli mainiota tarkasteltavaa impulssien vaihtaessa soittajaa ja äänten heijastuessa puolelta toiselle. Kerikmäen heittäytyessä talkboxilla varustetun thereminin kimppuun sai esityksen loppupuoli osakseen jopa hulvattoman koomisia elementtejä.
Santeri Kaipiainen
