Arvio: Kaartin soittokunta, Töölö IV. Pertti Pekkanen, kapellimestari, Jukka Myllys, eufonium. Temppeliaukion kirkko 9.10.2019.
Kaartin soittokunnan Temppeliaukion kirkossa neljä kertaa vuodessa järjestettävä Töölö-sarja rakentuu useimmiten sinfoniaorkesterien konserttiohjelman tavoin kolmesta tai neljästä isommasta teoksesta. Toki poikkeuksiakin on, kuten oli myös eilen vuoden viimeisessä Töölö-konsertissa, joka pitkän uran tehneen ja Kaartin soittokunnankin kapellimestarina nuoruudessaan toimineen Pertti Pekkasen johtamana oli monenkirjavaa muotoa ja tyyliä pullollaan.
Alkusoittona kuultu Ahti Sonnisen Preludio festivo (1953) oli yllättävän vanhanaikainen sodanjälkeiseksi teokseksi – jopa ajan suomalaisvirtausten varovaisuuteen suhtautettuna. Uusklassismin sijaan soinnissa paistoi varhaisempi Sibelius tai Elgarin kaltaiset brittivirtaukset. Kappaleen alussa oli sointujen vire hieman hakusessa, mutta hiljalleen vaskivoittoinen koraalimainen kudos kasvoi hienosti ympäröimään kuulijaa. Etenkin trumpetit fraseerasivat kauniisti.
Monipuolisena säveltäjänä kunnostautuneen Jukka Linkolan toinen eufoniumkonsertto (2015) oli sävelletty tilaustyönä vireästä puhallinorkesterielämästään tunnetun Norjan kulttuurirahastolle, ja sai nyt Temppeliaukion kirkossa Suomen-ensiesityksensä. Solistina toimi Jukka Myllys, jonka ura koostuu yhtäaikaisesti niin eufoniumsolistin, orkesteripasunistin, opettajan kuin kapellimestarinkin töistä. Valinta oli mainio: jo kuusiosaisen konserton alun Balladessa oli Myllyksen pehmeä, lyyrinen sointi Linkolan belcantomaisissa linjoissa nautinnollista kuultavaa. Balladiksi mystisiäkin tunnelmia saavuttanut osa tasapainoili neoromanttisen elokuvamusiikillisuuden ja hieman epäkliseisempien tehojen välillä.
Kakkososa Viking funk ei ollut kovinkaan lähellä afroamerikkalaista funk-rytmiikkaa, mutta todisti kuitenkin Linkolan mainiosta käsityötaidosta ja puhallinorkesterille säveltämisen tuttuudesta. Myllyksen hieno fraseeraus pääsi parhaiten esille hieman ekspressionistisemmassa Dovre Liedissä, ja Kaartin soittokunta osoitti olevansa parhaimmillaan isoissa paikoissa ja vyörytyksissä, kuten yleensäkin. Nimellinen tyylihämäys oli myös Norska polskassa, jonka rytmiikka ei paljonkaan tuota pohjoismaista kansantanssia mukaillut, mutta narratiivisuudessaan se oli ehtaa Linkolaa. Hieman mieleenpainumattoman Haltin jälkeen tullut finaali rikkoi odotuksia vähäeleisemmällä rakenteellaan.
Toisen puoliajan aloittanut William Waltonin Crown Imperial -marssi, joka sävellettiin Ison-Britannian kuningas Yrjö VI:n kruunajaisiin vuonna 1937. Selkeän käyttömusiikillinen teos onnistui lainaamaan kuitenkin monipuolisesti niin aiemmista aikakausista kuin myös oman aikansa rytmisistä neoklassisista keinoista. Harmonisesti komeaa kappaletta täydensivät myös Temppeliaukion kirkon urut.
Zoltán Kodály tunnetaan ennen kaikkea musiikkipedagogiikastaan, mutta säveltäjänä on jäänyt unkarilaiskollegoitaan tuntemattomammaksi, kenties juuri verrattavan radikaaliuden puuttumisen takia. Oopperasta Háry János tehty orkesterisarja (v. 1926, josta Pekkasen orkestroimana ja Kaartin esittämänä kuultiin osat 2, 4, 5 ja 6) onkin osittain anakronistista menneen maailman esittämistä, ja osittain toiminnan kuvailussaan aikakautensa tuotosta. Kansansävelmien ja Wienin musiikkikulttuurin vaikutteet kuuluivat selkeinä. Jopa cimbalom oli osa orkestraatiota, mutta sen soittaminen syntetisaattorilla toi lähinnä koomisen vaikutelman.
Ástor Piazzollan Oblivion (1982) ei ole säveltäjänsä tuotoksista niitä kipakoimman tangorytmisiä, mutta vakuuttaa laulavalla, pakahduttavalla melodiikallaan. Klarinetisti András Fodor ja etenkin saksofonisti Samu Metsänen vakuuttivat sooloillaan. Alfred Reedin Alleluia! Laudamus te oli kuin Waltonin kruunajaismarssin kirkkomusiikillinen serkku, mutta silti polyfonisessa linjankuljetuksessa ja rikkaassa orkestroinnissa riitti nautittavaakin. Encorena kuultu Jean-Philippe Rameaun Rauhanpiipputanssi oopperasta Les Indes galantes oli mainio esimerkki barokkimusiikin soitinnuksellisesta taipuisuudesta.
Santeri Kaipiainen
