Arvio: Minimalia II Suvilahden Tiivistämössä Helsingissä 12.10.2019. Kreeta-Julia Heikkilä ja Siljamari Heikinheimo, viulut; Jakob Dingstad, alttoviulu; Samuli Peltonen, sello; Mikko Innanen, saksofonit. Adams, Reich, Yli-Salomäki, Glass, Innanen.
Kreeta-Julia Heikkilän luotsaama Minimalia-konserttisarja, jota myös sivuttiin hänen lokakuisessa Rondon henkilöhaastattelussaan, viettää nyt toista toimintavuottaan. Suvilahden alueella sijaitseva Tiivistämö on mittasuhteiltaan intiimimpi sali kuin aiempi Konepajan Bruno, mutta väkeä olisi silti mahtunut lisääkin: kiintoisasta konseptista huolimatta oli ultraviolettivaloilla kirkastettujen psykedeelisten visuaalien lomassa paikalla vain noin kolmisenkymmentä kuulijaa.
Laadusta ei väenvähyys kuitenkaan johtunut, nimittäin Heikkilän, Siljamari Heikinheimon, Jakob Dingstadin ja Samuli Peltosen kvartetti soitti tarkalla ja monipuolisella kovatasoisten ammattilaisten otteella. John Adamsin sarjasta John’s Book of Alleged Dances esitetty lyhyt Rag the Bone, ”tanssi vailla olemassaolevia askelia”, oli kepeän svengaava soittajien vuorottelu keskenään ja ääninauhan perkussiivisen preparoidun pianon kanssa. Miksolyydistä henkeä huokuneessa melodiikassa oli aistittavissa tunnelmia bluegrassin sun muiden Yhdysvaltojen kansanmusiikkien parista.
Kvartettiosuuden parasta antia oli Steve Reichin WTC 9/11, jossa nauha oli Adamsia tärkeämmässä roolissa. Edellisen tyypillisesti ”pehmeämmän” saundin rinnalla Reich oli (omiinkin tunnettuihin töihinsä verraten) poikkeuksellisen kolkko ja terävä hälytyssireenin aloittaessa teoksen vaativalla, toistuvalla tuuttauksellaan. Yhdysvaltain ilmapuolustuskomentokeskuksen ja New Yorkin palokunnan syyskuun 11. päivän 2001 nauhoitteista kerätyistä pätkistä syntyi hädän ja epäuskon tunnelma, ja yksi jousikvartetin rooleista oli ”harmonisoida” nauhan puhetta imitaation keinoin. Toisessa osassa puhe muuttui WTC-iskuja eteläisen Manhattanin asukkaiden silmin vuosia myöhemmin muistelevaksi, ja tunnelma siirtyi akuutista etäisemmäksi; huomio keskittyi puheen alukkeiden ja lopukkeiden silmukointiin kenttämäiseen pysähtyneisyyteen. Kolmas ja hitain osa sementoi sekä teoksen ”amerikkalaisen” tyylin että Reichille tyypillisen juutalais-hengellisen ulottuvuuden käsittelemällä terroriteon uhrien pitkittyneitä ruumiinvalvojaisia. WTC 9/11 onnistui kuljettamaan kuulijan taidokkaan dokumentin tavoin niin konkreettiseen kriisiin kuin sen jälkikäsittelyynkin.
Aki Yli-Salomäen Uinukainen oli kiintoisa lyhyehkö palanen, josta heräsi nimensä ja melodiikan (ei-idiomaattisen) kansanmusiikillisuutensa vuoksi mielleyhtymiä kehtolauluun. Yli-Salomäen jousille kirjoittamisen kyky paistoi upeista spektreistä, jotka herkkyydessään paljastivat myös soittajien hyvää osaamista entisestään. Melankolissävytteinen tunnelma oli kuin marraskuinen ensilumi iltapäivän sinisen hetken aikoihin sänkisen pellon ja kuusimetsän rajalla.
Jousiosuuden päätti Philip Glassin viides jousikvartetto, jonka myöhemminkin toistunutta alkumotiivia olisi voinut luulla joksikin myöhäiseksi Sibelius-henkisen kamariteoksen pätkäksi – tuttuakin tutumpi Glass-kvinttiostinato seurasi vasta myöhemmin. Teos rakentui muodoltaan hyvin blokkimaisesti, mutta viiden osan rajat eivät aina olleet kovin selkeitä. Vaikka koraalimaisissa hetkissä häivähtikin jotain mielenkiintoista, oli häpeilemättä romantiikan ja neoklassismin kultakausilta paljon lainaileva kvartetto illan tylsin ja lattein osa, jolla ei ollut selkeää sanottavaa. Tosin vielä painokkaampii kritiikki Minimalialle täytyy antaa liian kovasta äänentoiston voimakkuudesta; harvemmin jousikvartettia kuunnellessa täytyy kaivaa korvatulpat esiin.
Onneksi ilta ei kuitenkaan ollut vielä ohi, vaan erityisvieraaksi saapui saksofonisti Mikko Innanen. Sopranino-, altto- ja baritonisaksofonien lisäksi muun muassa kontaktimikrofonilla, pikkuruisella vahvistimella ja viskipullon kotelolla varustautunut Innanen pisti pystyyn hurjan vapaan improvisaation show’n, joka lähti liikkeelle pitkällä yhden sävellen ylipuhallusresonanssilla, laajentuen pian läppien kolkutteluun ja hevikitaramaiseen tilutteluun. Vapaassa improvisaatiossa suurimpia kuumotuksia on ajatus siitä, että takki olisi yhtäkkiä tyhjä tai soittaisi itsensä umpikujaan, mutta Innasella tuntui olevan aina seuraava käännös valmiina, vahvistimen avulla efektoitu senhetkinen saundi-ihanne hallussa ja intensiteetti tekemiseen jatkuvasti läsnä. Soittimen hallinnasta puhumattakaan, sillä laajennettujen tekniikoiden toistuva käyttö ja kiertoilmahengityksen minuuttikaupalla jatkuva ylläpito olivat hurjaa kuunneltavaa. Lopussa myös teatraalinen tilallisuus sai hetkensä, kun Innanen äityi pyörimään väkkäränä, päättäen ajantajun upottaneen sessionsa tamppaavaan riffiin. Encorena kuultiin vielä räkäisen melismaattinen pseudo-vokaliisi alttofonilla kuin kadenssina ikään. Röyhkeää ja lumoavaa.
Santeri Kaipiainen
