Arvio: Voima. Radion sinfoniaorkesteri, Hannu Lintu, kapellimestari; Magnus Lindberg, piano; Tuomas Lehto, sello; Giuseppe Gentile, klarinetit; Kazutaka Morita, Naoki Yasuda, lyömäsoittimet; Juhani Liimatainen, elektroniikka. Lindberg. Musiikkitalo 25.10.2019.
Vaikka RSO:n järjestyksessään toinen orkesterifestivaali jatkuu vielä ensi viikon torstaihin, voi sen dramaattisena huipentumana pitää eilisiltaa, jolloin esitettiin festivaalin tämän vuoden säveltäjäkeskiössä olevan Magnus Lindbergin (s. 1958) Kraft ja Aura. Niiden kuuleminen samassa konsertissa on jo itsessään jotain hyvin poikkeuksellista. Molemmat vaativat isoa sinfoniaorkesteria, Kraft vielä enemmänkin, ja esityskestojenkaan suhteen ei konserttiin mahtunut mitään muuta.
More is more, kuului aikanaan kitaratiluttaja Yngwie Malmsteenin mattinykäsmainen lause, ja vuonna 1985 valmistunut Kraft – ”voima” – huokui juuri tätä tunnelmaa. Lindberg oli tuolloin 27-vuotias, pahamaineisessa rocktähtien kuoliniässä, ja asuinpaikkansa Länsi-Berliinin punkin, industrialin ja kokeellisen musiikin skenessä uitettu. ”Olin sen ikäinen, että oli tehtävä jotain extravaganzaa”, mainitsee Lindberg ohjelmalehtisessä, ja tästä intuitiivisesta kukkoilusta kohosi 1900-luvun lopun merkittävimpiin suomalaisteoksiin kuuluva Kraft. Se pyrkii yhdistämään sekä primitiivisen ja kompleksin, käyttäen Stravinskyn Kevätuhria esikuvanaan, mutta on sukua myös myöhäisromantiikan isojen orkesterien megalomanialle.
Orkesterin laajentamisen Lindberg teki ottamalla soittimiksi mukaan tilassa ääntä siirtelevän eloelektroniikan sekä kaikkea sellaista, mikä ei soittimia alun perin ollut: romumetallia, laseja, vettä, hakeakseen sellaisia kilahduksia, joita perinteiset ”hienostuneet” orkesterin lyömäsoittimet eivät tarjonneet. Lindbergin mukaan Kraftin rakenne perustuu vanhan musiikin chaconne-muotoon eli toistuvan bassolinjan päälle rakentuviin variaatioihin, mutta sen tunnistaminen oli lähes mahdotonta. Sen sijaan kuuden hengen solistiryhmällä oli voimakasta hengenheimolaisuutta barokkiajan concerto grossoihin. Orkesterin vaatetuksen kanssa kontrastoivaan valkoiseen puettuun ensembleen laskettiin myös kapellimestari Hannu Lintu, jolla hälläkin oli toisinaan foneemeja suollettavana mikrofoniin osana teosta.
Kraftin kaksoisidentiteetti sekä valtavan perkussiivisen äänenpaineen jymistyksenä että matemaattisen tarkkaan laskettuna rytmis-harmonisena kenttänä aukesi kaleidoskoopin kaltaisesti monenlaisina ikkunoina ja välähdyksinä rakennuspalikoiden mosaiikkiin. Vaihdokset napsahtivat usein auki kuin portit, ja hälyn alta saattoi kuin eri teoksena hetkellisesti välkkyä ”sointuvampaa” materiaalia. Orkestraation massiivisuus sai aikaan sen efektin, että neljän eri puolilla salia olevan gongin yksinäinen soolohetki oli hiljaisuudessaan mitä kauneinta – mutta upeita olivat myös luonnonvoimia tai valtavien teräslevyjen hankausta muistuttavat orkesterispektrit. Performatiivista dramaturgiaakin sivuava esitys, kuin rituaali, oli myös RSO:lta vaikuttavan tarkkaa työtä.
Vajaa vuosikymmen Kraftin jälkeen valmistunut Aura ei ole sinfonia, mutta sitä eniten lähestyvä Lindbergin teos: yhtäläisyysviivoja on helppo löytää etenkin 40-minuuttisesta neliosaisesta muodosta. Tyylinmuutos oli selkeästi tapahtunut, sillä vielä Kineticsista (1989) löytyvät laavakenttäiset spektrinomaiset massat olivat vaihtuneet selkeämmin erotettavissa oleviin sävellyksellisiin palikoihin, lähemmäs sinfoniaorkesterin perinnettä. Ilmaisu oli arkkitehtuuriltaan monitasoisempaa ja pyöreämpää kuin Kraftin rajut kulmat ja (ihanan) brutalistinen vastakkainasettelu. Rytmi, harmonia ja muoto olivat kaikki yhtäläisen tärkeitä elementtejä Auran pitkässä linjassa, jossa materiaalia pyöriteltiin runsain keinovaroin.
Etenkin puupuhaltimet saivat Stravinsky- (tai Messiaen-)maisia ryöppyävän polyfonisia yhteissoolopaikkoja, ja lyömäsoittajien turnauskestävyyttä koeteltiin Auran vaatiessa vähintään samaa skarppiutta kuin Kraftin. Ainakin kuulijan aivokapasiteettia koeteltiin teosten peräkkäisyydellä: mielenkiintoinen ajatusleikki onkin, kuinka Auraa olisi kuunnellut eri korvin, jos se olisi soitettu ensin, jolloin Kraftin kohdalla olisi ollut väkisin enemmän ”nollat taulussa”. RSO ja Lintu olivat kuitenkin elementissään, ja rikas maailma oli vuoroin pysähtyneen leijuva, siirtolohkareen kaltainen vyöry tai klassisen kerroksellinen kudelma, jonka lopussa heräsi pohtimaan ”hetkinen, missä olenkaan ja missäs kaikkialla tässä oikein käytiinkään?”
Santeri Kaipiainen
