Arvio: Tampere Jazz Happening. Rodrigo Amado This Is Our Language 4tet, Fred Frith Trio & Susana Santos Silva, Ambrose Akinmusire Origami Harvest. Pakkahuone 3.11.2019.
Vaikka Tampere Jazz Happeningin polttopisteessä olikin tänä vuonna Ranska ja ranskalaiset yhtyeet, oli sunnuntain päätapahtuma Pakkahuoneella kuitenkin ennen kaikkea amerikkalaisvaikutteinen. Toisin kuin viime vuoden sunnuntai, jolloin Art Ensemble of Chicago päätti Pakkahuoneen setit täyden epäennustettavuuden rajamaille, kulki tänä vuonna konserttien punainen lanka kiinnostavan päinvastaisesti, eli kaoottisemmasta vapaudesta kohti selkeämpiä rakenteita.
Portugalilaisen tenorisaksofonisti Rodrigo Amadon kvartetti oli varustettu toisellakin tenorin konkarisoittajalla JoeMcPheellä, sekä basisti Kent Kesslerillä ja rumpali Chris Corsanolla. Yhtye kantoi nimenään This Is Our Language yhdessä äänittämänsä albumin mukaan. Nimi luo viittauksen free jazz –legenda Ornette Colemanin kahteen albumiin, ja lähti liikkeelle yllättävän perinteisin keinovaroin, time no changes, jossa molemmat saksofonit vuorotellen aloittivat soolona ja päätyivät duettoon. Sekä puhaltimien että kompin soitto oli kiihkeätempoisemmissa vedoissa intensiivistä suoltamista, ja pidemmät yhteislinjat henkivät Colemanin Lonely Woman –klassikon valittavaa tunnelmaa. Hidastempoisemmissa kappaleissa oli vikkelän ornamentoinnin tuntu (hieman samaan tapaan kuin Elliott Carterin kaksoiskonsertossa pari päivää aiemmin), ja McPheen laulamat sanattomat osuudet toivat mielikuvan arkaaisesta shamanistisesta toimituksesta – josta jälleen purkauduttiin kiihkeätempoiseen shuffleen. Soittajien intensiteetti ei välttämättä ollut festivaalin viimeisen päivän kuunneltavaksi sitä helpointa pureksittavaa, ja siksi mielekkäimmiltä kohdilta tuntuivatkin lyyrisemmät, vähemmän tiheät melodiat, joissa energia sai abstraktimmasta kaaoksesta jonkinlaista takerruttavaa muotoa osakseen.
Vastikään 70 vuotta täyttäneen kitaristi Fred Frithin ”rocktrio” sai vahvistuksekseen niin ikään Portugalista kotoisin olevan trumpetisti Susana Santos Silvan. Sähköbasisti Jason Hoopesin ja rumpali Jordan Glennin kanssa käynnistynyt voimatrio-idiomi antoi nopeasti tilaa free-pläjäykselle, joka sai jopa pelkäämään, että luvassa olisi toinen tunti henkistä kohinaa – mutta pian tiukoilla leikkauksilla yhtye jo siirtyi riffittelyn ja 1970-luvun alun fuusion (esim. Herbie Hancockin Mwandishi) välimaastoon. Frith viljeli runsaasti laajennettuja tekniikoita, kuten pyyhkeen tai peltirasian läpi soittamista, ja yleinen eetos tuntui olevan, että 1-2 soittajaa oli kiinni jossain selkeässä ja systemaattisemmassa loppujen rymistellessä alitajuisemmin. Silvan trumpetti jäi yllättävän paljon efektoijan rooliin solismin sijaan, mutta välillä sillekin aukesi tilaa modaalisempaan ilmaisuun kielisoitinten maalaillessa taustalla muljutellen kuin maissitärkkelys kaiutinkartiolla. Välillä Frith aukaisi sointiaan fuusiokitarasankareiden suuntaan flirttaillen, ja kamarimusiikilliset hitaat maisemat toivat vuorostaan assosiaatioita ECM-jazziin tai Kayo Dotin kaltaiseen kokeelliseen rockiin. Vapauksia tarjonneesta kontrapunktaalisesta kudoksestaan huolimatta Frithin yhtye pysyi groovessaan kiinni aivan eri tunnelmalla kuin edellinen yhtye: jos Amadon kvartetti rynnisti ikään kuin selkä menosuuntaan, oltiin näkökenttää jo nyt käännetty – tai vähintään asennettu peruutuspeili.
Iltapäivän päätähti oli amerikkalainen trumpetisti-säveltäjä Ambrose Akinmusire. Vuosi sitten ilmestyneellä Origami Harvest –levyllä oli Akinmusirella vapaat kädet elementtiensä valikointiin, ja niinpä kokonaisuuden instrumentaatiossa oli Tampereellakin nokkamiehensä ohella mukana pianisti-kosketinsoittaja Sam Harris (joka hoiti myös bassolinjat), rumpali Justin Brown, räppäri-laulaja Kokaye sekä Mivos-jousikvartetti. Sinänsähän moisten elementtien yhdistely ei ole enää vuonna 2019 mitään kovin hätkähdyttävää, skandaalinomaisesta puhumattakaan, mutta onneksi tämä vastakkainasettelu ei ollut projektin päähuomio, vaan itse musiikki – ja se toimi. Afroamerikkalainen perinne, sen ylpeänä kantaminen ja yhteiskunnallinen noteeraaminen olivat läsnä jo gospel-vivahteisessa alun pehmeydessä, joka oli jo melko kaukana edellisten yhtyeiden ilmaisusta, vaikka ne samasta juuresta osin kumpusivatkin. Sielukkuus ja näky elämästä merkityksellisenä juhlana silloinkin, kun halutaan muutosta epäkohtiin ja sortoon pulppusivat yhtyeen ilmaisusta. Hieman samoin kuin Miles Davis viimeisinä vuosinaan oli kiinnostunut tutkimaan useampia ajan tyylejä, oli Akinmusire trumpetistina sivuroolissa ja ennen kaikkea arkkitehtina kokonaisuudelle, joka sekoitti hiphopia ja uutta soulia (vrt. Robert Glasper), afrojazzia (vrt. Kamasi Washington) ja amerikkalaisvirtauksellista nykyklassista (vrt. Nico Muhly, Missy Mazzoli). Itsetarkoituksellisen päälleliimattua oloa ei tullut. Pakahduttavan yhdistelmän kirsikkana kakun päällä toimi konkarituottaja-vokalisti Kokayin tarkka, rytmisesti loistavasti paikalleen loksahtava verbaalinen flow yhdistettynä tunteikkaaseen ja taidokkaaseen laulutapaan; albumilla sanoitteleva Kool A.D. ei yhtään onnistu sykähdyttämään sunnuntain jälkeen. Kultaisen lavaspotin heijastuminen pellistä oli juuri se upea musiikillinen auringonlasku, jota Akinmusiren kaleidoskooppi edusti Tampere Jazz Happeningille.
