Arvio: Itsenäisyyspäivän juhlakonsertti, Musiikkitalo 6.12.2019. Radion sinfoniaorkesteri, Klaus Mäkelä, kapellimestari; Kari Kriikku, klarinetti. Madetoja, Kaipainen, Sibelius.
Radion sinfoniaorkesteri veti salin jälleen täyteen itsenäisyyspäivän konsertillaan, joka päivän luonteen mukaisesti on jo vuosia sisältänyt suomalaista vanhaa ja uutta orkesterimusiikkia – ja aina Sibeliusta. Tavanomaisesta kaavasta poiketen ei tällä kertaa kuultu kantaesityksiä tai Suomen-ensiesityksiä, vaan uusin teos oli Jouni Kaipaisen (1956–2015) klarinettikonsertto Carpe diem! vuodelta 1990. Se oli saanut parikseen kalevalaista kansallisromantiikkaa Leevi Madetojan sävelrunon Kullervo sekä Jean Sibeliuksen Lemminkäisen muodossa.
Madetojan Kullervo ei ole samalla tavoin narratiivinen kuin Sibeliuksen kaimansa, ja tyylillisesti se on vielä melko ei-persoonallista romantiikkaa. Jousien kanssa vuorotelleet alun vaskimotiivit vaihtuivat hiljalleen tunteikkaiksi romanttisiksi paisutuksiksi, joilla Mäkelä surffaili hyvin fyysisellä ja ilmeikkäällä johtamisellaan. Hänen tulkintansa oli erityisen yksityiskohtainen ääripäiden kanssa: painokkaammissa sävyissä oli vahvaa intensiteettiä, ja etenkin lyömäsoitinten jylinä oli mainion tehokasta, mutta hiljaisimmat kohdat myös olivat niin hiljaisia kuin vain oli soittimellisesti mahdollista.
Kaipaisen elämänhaluinen klarinettikonsertto kantaesitettiin Helsingin juhlaviikoilla vuonna 1990, ja kantaesityksessä solistina toiminut virtuoottinen Kari Kriikku palasi rooliinsa myös tässä konsertissa. Ihanan puisesti resonoivalla, venyttelevän glissandoisella klangilla osuutensa aloittanut Kriikku vuorotteli ensiosassa nopeiden pyrähdysten ja viipyilevien pitkien nuottien välillä jopa jekkuisalla tavalla, ja multifoniset tekniikat olivat maukasta kuunneltavaa. Pieni, 25 soittajan kamariorkesterimainen kokoonpano oli vuoropuhelussaan rytmisesti tartuttava ja erottuvan kerroksellinen, etenkin jos vertaa Kaipaisen ikätoverin Magnus Lindbergin tuolloisiin teoksiin. Orkestraatiossa oli laadukasta loppuun hiomisen tuntua. Konserton mukaansatempaavaa tehoa kamarillisesta pienuudesta aina toisen osan alun jytäisiin kenttiin edesauttoi Mäkelän selvä ja johdonmukainen näkemys teoksesta sekä Kriikun kehollinen heittäytyminen osana soittoaan.
Sibeliuksen neliosainen Lemminkäinen-sarja oli säveltäjänsä murheenkryyni sen syntyaikoina: aluksi Sibelius itse ei ollut siihen tyytyväinen ja teki uusitun version, jonka veti pois sen saatua kehnot arviot. Säveltäjä palautti sarjan julkisuuteen toisena revisiona vasta vuonna 1939. Ensiosa Lemminkäinen ja saaren neidot oli tunnelmaltaan hämmentävän uhkaava siihen nähden, kuinka Kalevalassa Lemminkäisen seikkailut saarella eivät olleet mitään ahdistelijan jahtausta, vaan neidot hullaantuivat alkutekstin mukaan tästä häntäheikistä aivan yhtä lailla (Saaren mustasukkaiset miehet olivat tosin uhka tälle Kalevalan kasanovalle).
Toinen osa Tuonelan joutsen on erillään esitettynä sarjan tunnetuin, mutta joutsenen muotokuva, sen hahmo jäi tulkinnassa hieman hämärän peittoon. Sanna Niemikunnaan englannintorvisoolo oli sinänsä ”oikein”, mutta jäi kaipaamaan hieman lisää syvyyttä. Lemminkäinen Tuonelassa sekä Lemminkäisen kotiinpaluu olivat yllättävän seikkailullisia, omanlaistaan proto-elokuvamusiikkia, ja vastakohtien keskinäinen peli oli Mäkelältä hallussa. Klarinettikonsertosta lähtien yleisö poikkeuksellisesti pyrki taputtamaan teosten osien välissä, eikä ensimmäisestä etikettivirheestäänkään äkännyt pelin henkeä. Muusikkojen turhautuminen saavutti lopulta sen pisteen, että harvemmin näkee niin nopeaa yhteistuumallista nuotinvaihtoa kuin ennen Lemminkäisen kotiinpaluuta, jotta sarja voitaisiin vihdoin saattaa keskeytyksettä loppuun.
RSO ja Mäkelä ansaitsevat hatunnoston harvemmin kuullun ohjelmiston esittämisestä. Kaipaisen konsertto oli energiassaan ja selkeydessään myös nykymusiikkia vähemmän tuntevalle kuulijalle näppärä astinlauta, kuitenkaan taipumatta miellyttämishalun kompromisseihin tai banaaliuteen. Madetojan Kullervo on ymmärrettävästi jäänyt sitä edeltäneen Sibeliuksen vastaavan jalkoihin, minkä tähden sekin oli omalla tavallaan tuoretta kuultavaa, ja Lemminkäistä harvemmin kuullaan kokonaisena sarjana.
Kansalliseepoksemme ja sen innoittaman taiteen esillä ja hengissä pitäminen on toki arvokas asia, mutta itsenäisyyspäivänä se helposti tuntuu kuluneelta aiheelta siinä missä jatkuva talvi- ja jatkosodan aiheissa piehtarointi. Samoin encorena kuultua Sibeliuksen Finlandiaa osasi kaikessa yllätyksettömyydessään odottaa, vaikkakin esimerkiksi Mäkelän alussa vaskiin hakema voima ilahduttikin. Muuttuvassa maailmassa on jokaisen kansakunnan tai muun yhteisön sopeuduttava ja kehitettävä pelimerkkinsä uudelleen, ja itsenäisyyspäivän konsertti voisi menneen suomalaisen (sävel)taiteen kunnioittamisen ohella rohkeasti tarkastella myös maamme muita aspekteja kuin Kalevalaa ja sotaa – ilman, että sen tarkastelun myöskään tarvitsisi olla pääsävyltään yhteiskuntakriittistä. ”Maailman vähiten epäonnistuneella valtiolla” on kuitenkin syitä ylpeyteen.
Koska konserttiohjelmat suunnitellaan pitkillä aikajänteillä, ei RSO olisi voinutkaan reagoida syksyllä myllertäneeseen keskusteluun klassisen musiikin sukupuoliasetelmista, mutta etenkin itsenäisyyspäivänä herätti konsertin all male panel huomiota tasa-arvon kärkisijoituksista ylpeilevässä maassa. Toki viime vuosina on itsenäisyyspäivän konserteissa ollut myös sopraanosolisteja, sekä kuultu esimerkiksi Lotta Wennäkosken ja Helvi Leiviskän teokset (2017 ja 2016). Jos ei ensi vuonna itsenäisyyspäiväkonsertin ohjelmassa ole vaihteeksi naissäveltäjää tai –kapellimestaria, voi jo alkaa hämmästyä.
