#Metoo-kampanja on jyrännyt kulttuurielämää jo yli kahden vuoden ajan saaden aikaan tuiki tarpeellisia muutoksia siinä, mikä on sallittua käytöstä ja missä menevät rajat. Täydelliseksi maailma ei ole muuttunut, mutta ainakin läpinäkyvyys on lisääntynyt. Jo pelkkä paljastumisen pelko voi hillitä epäasiallista käytöstä. Henkilöön kohdistuva ahdistelu – oli se sitten verbaalista tai fyysistä, seksuaalista tai jotain muuta – ei kerta kaikkiaan ole sallittua.
Hollywoodin, oopperan tai orkesterimaailman tähtiin tai taidelaitosten johtajiin kohdistuvat tapaukset ovat hallinneet keskustelua niin, että arkisten ympyröiden tilanteet on helppo jättää huomiotta: ei kai meillä? Rondon taannoinen kysely paljasti, että myös musiikinopetuksen laadun takaava mestari-kisälli -systeemi kätkee tässä suhteessa ongelmia. Työyhteisöjen täytyy entistä enemmän panostaa ilmapiirin avoimuuteen ja arvojen selkeään julki tuomiseen.
SAMALLA MUKANA on ollut ylilyöntejä. Jos #metoo on laskenut kynnystä ampua ketä tahansa faktoja tarkistamatta ja levittää juoruja sosiaalisessa mediassa, se puree omaan nilkkaansa. Esimerkiksi Ruotsin kulttuurielämässä tämä on johtanut jopa itsemurhaan. Voi myös kysyä, mitä musiikkimaailma on voittanut sillä, että Placido Domingon, James Levinen tai Charles Dutoit’n kaltaiset suuret taiteilijat ovat käytännössä joutuneet lopettamaan uransa nöyryytykseen?
loukkaantumisen kynnys tuntuu musiikkipiireissä madaltuneen
Uhrien näkökulmaa ei tietenkään voi unohtaa, eikä ajan kulukaan aina peitä traumoja. Myös esimerkin voimaa voi pitää perusteena sille, ettei asioita paineta villaisella. Väittäisin silti, että tässä on joskus menty myös suhteettomuuksiin. Vuosikymmenten takaisten asioiden kaivelu voi viedä huomion pois relevantimmilta nykypäivän ongelmilta. Rikosta on harvoin näytetty toteen. Eri sukupolvilla on ollut erilaiset käyttäytymisnormit, ja ne ovat onneksi muutoksessa.
Suomessa esimerkiksi Leif Segerstamin ja Jorma Panulan ronskit puheet on tiedetty jo yli puoli vuosisataa, ja ne on hiljaisesti vaiettu osaksi suuren taiteilijan kummallisuuksia. Enää tällainen ei käy, ja siksi olikin surullista, että Segerstam unohti viime loppuvuodesta vanhan levyn päälle, kun hän päästi seksistisen möläytyksen tanskalaislehdessä koskien seuraajansa Susanna Mälkin työtä Helsingin kaupunginorkesterissa. Toivottavasti hän itse ymmärtää, missä menee raja, ja toivottavasti hänen ylivertaisesta muusikkoudestaan saadaan vielä nauttia. Kausi Turun filharmonisessa orkesterissa oli menestyksekäs.
SOSIAALINEN MEDIA korostaa mielipiteiden ääripäitä, ja loukkaantumisen kynnys tuntuu musiikkipiireissä madaltuneen. Siinä saattaa käydä niin, ettei kukaan uskalla sanoa mitään – paitsi nostaa omaa päätään tasa-arvon ja moraalin poliiseina. Sellainen aina vähän epäilyttää, vaikka yhteiskunnallisen osallistumisen aktivoitumisesta voikin iloita. Tukeeko korrektiuden vaatimus taidetta, jossa persoonallisuuksilla pitäisi olla tilaa ja jonka tulisi sisällöillään kyetä käsittelemään rankkoja ja ristiriitaisiakin aiheita? Miten sanoa suoraan, värikkäästi ja räväkästi muttei silti loukata tai kiusata? Tässä riittää tasapainoilemista.