Franz Schubertin WInterreise sopii mezzosopraanoille aivan siinä missä baritoneillekin, sillä ei teoksen matka yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen tunteista kohti tyhjyyttä ole millään tavalla sukupuoleen sidottua. Itselleni Nathalie Stutzmannin versio on levytyksistä parhaita.
Itävaltalainen Algelika Kirchschlager on nyt ottanut sarjan ohjelmistoonsa ja esittää sitä maailman lavoilla eri pianistien kanssa. Suomeen ja Helsingin Ritarihuonelle hänet toi brittiläinen pianisti ja kapellimestari James Sherlock, joka opiskelee Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalla. Hän oli luontevasti myös konsertin pianistina.
On aivan turhaa korostaa sukupuoleen liittyviä stereotypioita niin tämän laulusarjan kuin minkään muunkaan kohdalla, mutta ehkä naisten tulkinnoissa kerronnallinen empaattisuus on korostunut vähän enemmän, kun taas jotkut miehet ovat heittäytyneet karummin ja alistuneemmin päähenkilön uhriasemaan. Mutta ei tämäkään mikään sääntö ole – esimerkiksi Brigitte Fassbänder levyllään miehiäkin raastavampi.
Kirchschlager ei mene yhtä pitkälle, mutta hänenkin Winterreisensa on emotionaaliselta asteikoltaan laajempi ja lämpimämpi kuin monilla miehillä.
Hän aloittaa empaattisena kertojana mutta askel askeleelta uppoaa syvemmälle lumeen. Silti hän ei koskaan käperry liikaa sisäänpäin ja yksittäisiä sanoja värittämään vaan laulaa täydellä sydämellä ja antaa mezzonsa soida rikkaasti ja linjakkaasti.
Kirchschlagerin oopperalaulajan tausta kuuluu tulkinnassa. Ehkä joku näkee myös oopperan maneereja siinä, kun kädet nousevat säveltasojen myötä. Silti mielestäni kaikki nivoutuu kuitenkin luonnolliseksi ilmaisuksi. Lied on draamaa siinä missä oopperakin, vaikka eri mittakaavassa.
Joidenkin runojen toteavat alut kasvavat tunnepuuskin ja päättyvät ihmettelyyn: kuinkas tässä näin kävi? Uhma ja katkeruus ovat suoraa ilmaisua, eivät niinkään piikikästä ironiaa. Äänen sointi välittää myös onnen ja kaipuun hetket.
Lopun kampiliiran veivaajakaan ei ole aivan yhtä syvään umpikujaan johdattaja kuin vaikka Turussa sarjan syksyllä laulaneella Ian Bostridgella.
James Sherlock ei tyytynyt säestämään vaan poimi aktiivisesti runokuvia ja tunnelmia Ritarihuoneen Bösendorferista. Etenkin soittimen alarekisterin tummat sävyt hän väritti osuvasti, sivalsi uhman puuskia ja hyväili laululinjaa.
Harri Kuusisaari
