Arvio: Kokonainen-festivaali, Omakuva 7.8.2020, Janakkala. Linda Suolahti, Emma Mali, viulu; Mari Viluksela, Hanna Hohti, alttoviulu; Markus Hohti, sello; Tiina Karakorpi, piano; Heli Haapala, huilu; Kristiina Salmi, oboe; Ville Komppa, Pekka Niskanen, klarinetit; Jaakko Luoma, fagotti; Laura Hynninen, harppu. Leonarda, Saariaho, Beethoven, Shaw, Damström (ke.), Viardot, Riddelin (ke.), Norman, Boulanger, Beach.
Viidettä kertaa järjestetty kamarimusiikkifestivaali Kokonainen oli koronan vuoksi typistetty tänä vuonna yhden päivän mittaiseksi, ja lyhentymistään se korvaa ensi kesään asti kestävällä konserttisarjalla. Viulisti Linda Suolahden ja alttoviulisti Mari Vilukselan Janakkalan Pyhän Laurin keskiaikaiseen kivikirkkoon ohjelmoimat kaksi konserttia eivät kuitenkaan tinkineet musiikillisesta tarjoilustaan.
Iltapäiväkonsertti Helene käynnistyi 1600-luvun säveltäjän ja nunnan Isabella Leonardan Sonata duodecimalla. Leonarda on varhaisin tunnettu instrumentaalimusiikkia säveltänyt nainen. Neitsyt Marian kunniaksi tehty sonaatti sooloviululle ja continuolle (tässä: alttoviulu ja sello) henki Emma Malin, Mari Vilukselan ja Markus Hohdin käsissä varhaisbarokille ominaista, taidemusiikin myöhempiä draaman kaaria edeltävää pysähtyneiden hetkien tunnelmaa, josta löytyi niin jousten vibratotonta borduunaa kuin riemastuttavaa tanssillisuutta.
Kaija Saariaho on kertonut Cloud Trion saaneen inspiraationsa hänen Alpeilla näkemistään pilvimuodostelmista. Miniatyyrimäisen ensimmäisen osan fraasien lyhyt toteavuus, eri soittotekniikoiden tuoma yläsävelinen kimallus ja hiljaisuuden runsas käyttö loivat upean, katoavaisen tuokion, jolle toinen osa toimi kontrastina liike-energiallaan. Kolmannen osan levoton rytmiikka oli tavanomaista Saariahoa aggressiivisempaa. Suolahden, Hanna Hohdin ja Markus Hohdin jousenvedot olivat finaalissa kuin ihanaa siveltimien polyfoniaa.
Musiikki on varioinnin, siteeraamisen ja omaksi ottamisen taidetta, ja niinpä seuraavaksi kuultiin Ludwig van Beethovenin jousikvartetto op. 18 nro 6 – mutta puhallinkvintetille sovitettuna! – ja sitä lainaava, purkava ja kommentoiva Caroline Shaw’n Blueprint. Jousikvarteton sovittaja Ville Komppa muistuttaa musiikin olleen (ja olevan) soittajia varten, ei toisin päin, ja ilottelun elekieltä tulviva sovitus oli mitä mainioin; teki mieli antaa osien välillä aplodit kuin Beethovenin aikana konsanaan. Viimeisen osan melankolia, La Malinconia, tulee yllättäen aiemman duuri-ilottelun jälkeen, ja väijyy vielä sivuteemana onnellista loppuakin kohti mennessä. Huilun, oboen, klarinetin, fagotin ja bassoklarinetin yhdistelmä toi raikasta heterogeenisyyttä. Shaw’n Blueprint oli tenhoava postmoderni dekonstruktio tai remiksaus edeltäneestä Beethovenista, jossa jousikvartetti (Mali, Suolahti, molemmat Hohdit) aloitti melko kokonaisten lainausten maisemista, edeten yksittäisten eleiden uudenlaista soveltamista kohti ja palaten lopussa lähemmäs referenssiään.
Konsertin päätti festivaalin residenssisäveltäjän Cecilia Damströmin kvintetto puupuhaltimille ja pianolle Helene, jonka osat perustuvat Helene Schjerfbeckin maalauksiin. Kantaesityksellään teos päätti myös Damströmin suomalaisnaisten muotokuvatrilogian. Aloitusosassa Tanssiaiskengät liikuttiin yllättävän Bernstein-maisessa tresillo-tanssirytmissä, joka kuitenkin antoi myöten puhaltimien korkealle kirskunnalle kuin odotusten jälkeiselle pettymykselle. Vaatteita kuivumassa lähestyi pyykinkuivauksen realismia musique concrète –hengessä raapimisin, vinkunoin ja veden pulputuksin, Rhapsody in Blue –klarinettisitaatilla höystettynä – mutta jäi hieman yksiulotteiseksi kuvaksi. Kolmas osa Omakuva oli temaattisen materiaalin ydin, meditatiivisten sointublokkien muutoksella luotu väsyminen ja vääristyminen. Toipilas-finaalin spektraalista sointia lähestyvä asteikko päätti yllättävän tyylikirjojen matkan.
Valojen ja näkyjen ilta
Iltakonsertti rakentui Valoa-teeman ympärille. Caroline Shaw’n in manus tuas soolosellolle oli iltapäivän Blueprintin tavoin kommentti vanhempaan teokseen, tällä kertaa Thomas Tallisin motettiin ja sen kuuntelukokemukseen connecticutilaisessa kirkossa. Tyylillisesti Euroopan ”pyhää minimalismia” lähestyvä teos soi Markus Hohdin käsissä kauniisti ja tarkasti. Sitä seurannut ranskalaissopraano Pauline Viardot’n 1860-luvun laulu Die Sterne oli sävellyksenä melko mieleenpainumaton ja irrallinen osa ohjelmaa.
Viulistina ja kapellimestarina nousu-uralla olevan Elisar Riddelinin (s. 1993) Unia, tansseja ja peilinpalasia oli päivän toinen kantaesitys. Viululle ja harpulle sävelletty sarja siirtyi alun arkaais-kansanmusiikillisesta melankoliasta toisen ja kolmannen osan hieman liiankin kulahtaneisiin uusromanttisiin tunnelmiin – vaikka Riddelin olikin osannut omalle soittimelleen kirjoittaa hyväsointista tavaraa. Neljännen osan upea, ei-kliseinen melodia nosti onneksi teoksen tenhoavuutta, ja kiintoisat maisemat jatkuivat viidennen osan intervallien leikissä ja finaalin meditatiivisuudessa.
Konsertin huippukohta oli ehdottomasti Andrew Normanin Sabina, joka sekin jatkoi valon leikin teemaa. Vilukselan taitavat soittotekniikan vaihtelut loivat huiluäänien ja sointivärien hypnoottisia pyörteitä, jotka loivat pakahduttavan hetken kauneuden liitäessään kuin pölyhiukkaset kattoikkunan valossa tai lehdet syksyn tuulenpuuskassa.
Väliajan jälkeinen Lili Boulangerin juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa säveltämä Elle était descendue au bas de la prairie kuultiin sopraanon sijaan Kristiina Salmen oboetulkintana. Impressionistisvaikutteinen laulu olisi kenties loksahtanut paremmin paikalleen, jos koko laulusarja oltaisiin esitetty; nyt se jäi irralliseksi vaikkakin kiintoisaksi lyhyeksi tuokioksi. Illan päätti Amy Beachin pianokvintetto vuodelta 1905, joka tyylillisesti oli sukua romantiikan kultakauden kamariteoksille suurine tunteineen ja kamppailuineen. Kotirouvan roolin kahlitsemana Beach oli käytännössä itseoppinut säveltäjä, mihin nähden teos on taitavasti rakennettu (ja myös, harmi kyllä, vihje siitä, että potentiaalista luomiskykyä valui hukkaan); dialektiikassa voi halutessaan kuulla kauniiden ja herkkien teemojen joutuvan aggressiivisempien voimien puristamaksi ja uhkaamaksi, kuin käänteisenä versiona romantiikan ajan miessäveltäjien narratiiville.
