Arvio: Fiskars Summer Festival 8.8.2020. Pekka Kuusisto, viulu. Suomalainen Kamariorkesteri, kapellimestareinaan Jukka-Pekka Saraste, Esa-Pekka Salonen, Sakari Oramo, Klaus Mäkelä, Dalia Stasevska, Jorma Panula ja Roman Reznik. Bartók, Vasks, Salonen, Tšaikovski.
Kesätapahtumien hiljattainen vapautuminen juuri ennen jälleen uhkaavaa toista korona-aaltoa poiki uuden festivaalin. Kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteen ja Suomalaisen kamariorkesterin perinteiset Tammisaaren kesäkonsertit oli peruttu tältä vuodelta, mutta kansainvälisen, tulevien huippukapellimestarien valmennukseen keskittyvän LEAD!-säätiön järjestämä Fiskars Summer Festival tuli ainakin tänä vuonna tilalle – eikä Fiskarin ruukkikylä ole kaukana Tammisaaresta.
Tavanomainen Suomen kesän musiikkijuhlan tunnelma oli kuitenkin jollain tavoin rikki. Jotain puuttui, vaikka on vaikea sanallistaa, mistä oli kyse – tietty vaatimaton välittömyys ja intiimin inkluusion tunne eivät olleet tavoitettavissa, ja veikkaan syynä olevan järjestävän tahon. LEADin norjalais-italialainen hallintotiimi toimii Sveitsistä käsin, ja pelkästään se, että uusliberaalin pöhinäkuorrutuksen hajuinen käsiohjelma oli ainoastaan englanniksi – upean kaksikielisellä Länsi-Uudellamaalla – nosti karvoja pystyyn.
Hiljalleen vanhan veitsitehtaan halliin kulkiessani alkoi sana löytyä kuvaamaan ongelmaa: pönötys. Keskieurooppalaisen porvarillisen rituaalin elementit olivat korvanneet suomalaisen matalan kynnyksen musiikkijuhlatunnelman, ja pahvimukiset termoskahvit olivat vaihtuneet piccolopulloihin kuohuvaa. Liput tapahtumaan olivat 50 eurosta ylöspäin, ja pysäköinnin autot ja yleinen sosiaalinen koodisto vaatteineen ja kehonkielineen hönkivät yläluokkaisia vieraita kesähuviloilta. Tämä ei kuitenkaan ollut Musikverein tai Bayreuth, vaan kolkko, tyhjennetty teollisuushalli pysähtyneine seinäkelloineen Konepajan Brunon tapaan. Onneksi akustiikka ei ollut kaameimmasta päästä, vaan kaiku oli aika mukava, eikä paksuntanut liikaa jousiorkesterin sointia.
Itse ohjelmahan oli kuin impressaarion märkä uni: kavalkadi suomalaisia huippukapellimestareita, useamman sukupolven all stars, miljoonien eurojen arvosta kykyä, kokoontumassa lähes myyttisen opettajansa Jorma Panulan 90-vuotispäivän aatonaattona kunnioittamaan tätä suurta kykyä. Eikä siinä ole mitään väärää: Panulan elämäntyö on suomalaisen musiikkikoulutuksen vertaansa vailla oleva menestystarina, ja liekö koskaan tämän jälkeen tulossa tilannetta, jossa moinen tähtikapellimestarien kattaus löytyy saman katon alta.
Illan teoksissakaan ei onneksi oltu sorruttu toivekonserttiin. Béla Bartókin Divertimento jousiorkesterille (1939) oli neoklassisen ja modernin välimaastossa keikkuva teos, ja tämän konsertin asetelmaan ironiassaan enemmän kuin sopiva: Divertimento tarkoittaa italiaksi suunnilleen ”viihdykettä”, kepeää porvarien ja aatelisten salongeissa soitettavaa seurustelun taustamusiikkia, mutta Bartók suoltaakin tähän klassiseen muotoon jatkuvia harmonisia ja rytmisiä yllätyskoukkuja. Toisen osan kuumotteleva ”yömusiikki” trilleineen ja dissonansseineen on kaukana kepeydestä, ja ensimmäiset kaksi osaa johtanut Dalia Stasevska kaivoi kakkososan tulkintaan sellaista paljautta ja ahdistusta, joka oikeastaan kuvasi tätä musiikillista juhlatuokiota jälleen kasvavan tappavan kulkutaudin uhan keskellä kuin punainen naamio Poen juhlissa.
Kolmatta osaa hyppäsi johtamaan Klaus Mäkelä, ja tanssillinen viimeinen osa sai hyvin erilaisen, terävän iskevän luonteen, ja äkillinen temperamenttivaihdos korokkeella tuntui vievän meiningin ytimen hetkeksi piiloon. Osa kuitenkin sopi Mäkelän energioihin paremmin kuin Pēteris Vasksin toinen viulukonsertto Vox Amoris (2009), jonka huippukohdissa oli teoksen kaihoisankauniiseen luonteeseen nähden hieman liikaa jytyä; Vasksin tunnevyöry tuntui vihjaavan toisenlaisiin voimiin. Mitään uutta latvialaissäveltäjä ei teoksessa oikeastaan tarjonnut, vaan affektien paletti oli melko samansuuntaista kuin muun muassa hänen ensimmäisessä viulukonsertossaan. Korona-ajan lohtumusiikkina Vox amoris kuitenkin ikään kuin kanavoi kevään ja kesän ajan yksityisessä piilossa pidettyjä muusikoiden ja kuulijoiden tunteita, etenkin kun Pekka Kuusiston sooloviulussa soi thereminmainen suora eteerisyys ja alkuvoimainen suru. Uusromanttisen keskiosan jälkeen laskeuduttiin loppua kohti melankoliseen lohtuun.
Väliajan jälkeen Esa-Pekka Salonen astui johtamaan oman Stockholm Diarynsa (2004), ja heti ensimmäisen puolen minuutin aikana näki, mikä on vienyt hänet maailman huipulle: johtamiseen tuntui tiivistyvän kaikki tarpeellinen kristallisella selkeydellä. Harmonisesti utelias ja satsiltaan nautinnollinen teos oli melko levottomien ja täysien energioiden temmellyskenttä ja hyvä pari konsertin aloittaneelle Divertimentolle.
Päätökseksi soitettiin Pjotr Tšaikovskin Serenadi jousille C-duuri op. 48., jossa kapellimestarien vaihtuvuus oli suurinta. Romanttisesta paatoksellisuudesta huolimatta Jukka-Pekka Saraste toi ensitahteihin samaistuttavan, voimakasaaltoisen ydintunteen. Toisen osan valssiin Sakari Oramo nappasi mukaansa jaetun riemun ja merkityksen tunnelman, joka kuuluu hänen valttikortteihinsa. Hitaan kolmannen osan tuli johtamaan tänään syntymäpäiväänsä viettävä Panula itse, joka viittasi isoille aplodeille kintaalla ja toi osaan maanläheisen, perusasiaan pureutuvan nättiyden. Konserttitilanteen osalta draaman kaaren olisi pitänyt tietenkin huipentua Panulaan, ja sitä yleisökin selvästi odotti, sillä hallissa oli aistittavissa tietty latistuminen, kun Panula käveli pois seisovista aplodeistaan ja viimeistä osaa tuli johtamaan Fiskarin kesäakatemian kapellimestarikurssilainen Roman Reznik. Ei hänkään teknisesti huono johtaja ollut, mutta tietyt orkesterikulttuurin piilotajuiset uskomukset – samoja juuria pönötyksen kanssa – tuntuivat heijastuvan hänen kehonkielestään, ja sen huomasi ennen kaikkea suhteessa illan muiden kapellimestarien välittömämpään olemukseen. Tai kenties kyse oli vain jännityksestä; luontevuus on tietyn tason jälkeen ennen kaikkea psykologinen ilmiö. Epäedullisen vertailun välttämiseksi olisi ollut kaikille parasta antaa Reznikin aloittaa Serenadi.
Tiheään vaihtuvat kapellimestarit ja valtava hallitila tekivät konsertin tunnelmasta tietynlaisen gaalan tai kavalkadin, jossa jokaisella oli lyhyt hetki parrasvaloissa ja kokonaistunnelma jäi sekavaksi. Se ei kuitenkaan ollut illan suurin ongelma: hallin irtotuolien etäisyysasettelusta, jaossa olevista kasvomaskeista ja hygieniamuistutuksista huolimatta väliajalla näkyi tuttuja halailemassa toisiaan, ja ohituksissa ei yli metrin turvaväleistä muistettu välittää. Kapellimestarien (ja Kuusiston) saapuessa lavalle yhteiseen loppukumarrukseen unohti yleisö sosiaalisen etäisyyden säännöt täysin, ja rynni sumpuksi lavan edustalle kännykkäkamerat ojossa kuin teinit pop-idolin keikalla. Hyvät ihmiset, jos elävä musiikki on teille kovin tärkeää, niin älkää moisella toiminnalla aiheuttako konserttien perumista ja lisää talousahdinkoa muusikoille.
EDIT: toiseksi viimeistä kappaletta täsmennetty 10.8.2020 klo 16:24, viimeistä kappaletta muokattu 10.8.2020 klo 23:06
