Arvio: Radion sinfoniaorkesteri, Musiikkitalo 4.9.2020. Hannu Lintu, kapellimestari; Tuomas Katajala, tenori. Bach, Salonen, Britten, Stravinsky.
Musiikkitalossa soi jälleen! Radion sinfoniaorkesteri avasi perjantaina poikkeuksellisen syyskautensa: muusikkojen määrä lavalla oli rajoitettu 50 soittajaan, ja muutaman sadan hengen yleisö oli ripoteltu tasaisesti ympäri 1700 paikan salia. Ilman väliaikaa esitetty ohjelma oli kuitenkin täynnä oivaltavia teosten välisiä kytköksiä, ja riemu elävästä orkesterimusiikista oli aistittavissa sekä yleisössä että ennen kaikkea ylikapellimestari Hannu Linnun kehonkielessä jo hänen astuessaan saliin.
Itsekin parin viikon päästä RSO:n ruoriin saapuvan Esa-Pekka Salosen kamariorkesteriteos Fog on rakennettu kahdesta alkujyvästä. Toinen on kuuluisa ensimmäinen osa Preludi Johann Sebastian Bachin sooloviulupartitasta no. 3 E-duuri, jolla II viulun äänenjohtaja Hannu Vasara avasi illan. Virtaava soitto oli kuin ihana lahja, joka sai unohtamaan oudon konserttitilanteen, jossa maskipäisen yleisön yhtä sun toistakin jäsentä saattoi ahdistaa tartunnan riski.
Toinen alkujyvä on arkkitehti Frank Gehryn nimestä koottu säveljono. Gehry suunnitteli Los Angelesin filharmonikkojen kotisalin Walt Disney Concert Hallin Salosen toimiessa orkesterin ylikapellimestarina, ja Fog on valmistunut Gehryn 90-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. E-duuripartitan preludi sattui olemaan myös ensimmäinen soitettu teos valmiissa konserttisalissa. Fog käynnistyi Vasaran viime sävelten vielä himmeästi kaikuessa; Bachin muoto ja rytmi olivat selkeästi tunnistettavissa, mutta omalla jännällä harmonisella maailmallaan. Ennen kaikkea tekstuurit olivat upeita; välillä sekalaisen kamarikokoonpanon sointi muistutti gamelan-musiikista, toisinaan paksua borduunamaista mattoa. Bach kuitenkin seikkaili aina jossain taustalla tässä kiehtovassa tyylien päällekkäisyydessä ja hienovaraisessa metamorfoosissa.
Fogin tavoin menneisyyteen – ja sumuun! – nyökkäsi myös Benjamin Brittenin laulusarja Nocturne vuodelta 1958. Britten valitsi jokaiseen kahdeksaan osaan tekstin eri runoilijalta, säveltäessä jo hyvän aikaa edesmenneiltä, muodostamaan yötä, unta ja uneksimista käsittelevän kokonaisuuden – ehkä myös kuin unena menneestä romanttisesta maailmasta. Vaikka Brittenin tyyli oli ajalleen vanhakantainen, on hänen tapansa kuljettaa lauluja ja niiden kerrontaa luontevaa kuin hän olisi brittiläisen bardiperinteen jatkaja. Tenori Tuomas Katajalan ääni oli vakaa, varma ja ennen kaikkea sulava; edes toisen osan Krakenin voimakkuusvaihteluissa ja hypyissä ei ollut töksähtelevyyttä. RSO löysi tuudittavaan motiiviin häkellyttävän pehmeyden, unettoman ajatuksiin levottomuuden ja viimeiseen osaan ylvään ja pelottavankin mystiikan. Katajalan kanssa duetoivista obligatosoittajista suurimman vaikutuksen teki harpisti Sivan Magen.
Menneeseen katsomisen teemaa jatkoi myös Igor Stravinskyn Pulcinella-sarja. ”Venäläisen kauden” alkuvoimaisien teoksien jälkeen Stravinsky rakensi uuden balettinsa italialaisen barokkimusiikin käsikirjoituksiin. Tyylinmukaisesta orkestraatiosta ei kuitenkaan ole kyse, vaan mukana ovat omat neoklassiset kikkailunsa; lopputulos on kuin vinkeä, vääristymistään tietoinen kuvitelma barokista, aivan kuin jonkin Wes Andersonin tyylisen auteur-ohjaajan katsanto 1700-lukuun. RSO:n soitosta oli aistittavissa jatkuvasti italialainen komediallinen elämänilo.
Santeri Kaipiainen
