Arvio: Helsingin kaupunginorkesteri, Musiikkitalo 6.11.2020. Dalia Stasevska, kapellimestari, Kari Kriikku, klarinetti. Vaughan Williams, Tiensuu, Sibelius.
Vastikään Wihurin Sibelius-palkinnon voittanut säveltäjä Jukka Tiensuu tunnetusti kieltäytyy kuvailemasta tai selittämästä teoksiaan tippaakaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että niissä olisi läsnä jonkinlainen ”absoluuttisen musiikin” ideaali. Tiensuun musiikille on nimittäin tyypillistä jännittävyys, uteliaisuus, vauhti ja huumori, ja nämä kaikki tunteet syntyvät kuulijan tiedostamattomasti koodatessa musiikin kulttuurista ja inhimillistä symboliikkaa samalla tavalla kuin vaikkapa Chaplinin fyysistä komediaa.
Tiensuun Purossa klarinetille ja orkesterille oli eilisiltana Helsingin kaupunginorkesterin kanssa miimikon roolissa Kari Kriikku, jonka mukana Puro on kulkenut jo yli kolme vuosikymmentä aina kantaesityksestä lähtien. Konsertoivaksi teokseksi oli klarinetin alkuosuus yllättävän ankkuroitunut, koostuen pitkien ja korkeitten äänien taivuttelusta, laajoista glissandoista ja multifoneista, joiden rinnalla orkesteri avautui ensin kentäksi ja siitä spektraalisempaan kimalteen ja kirskunan hurmaavaan välimaastoon. Näiden muljuavien tekstuurien vastapainoksi ilmestyi aggressiivisempi rytminen maailma, ensin orkesteriin ja sitten Kriikun osuuteen. Laajennettuja soittotekniikoita teos vaati koko värisuoran mitalta, ja nehän löytyivät arkisen virtuoottisesti. Pitkä puoli-improvisatorinen, vikkeläliikkeisen eläimen kaltainen kadenssi sisälsi runsaasti teatraalisiakin elementtejä, ja tässä nimenomaan veijaripuoli pääsi esille niin Kriikussa kuin musiikissa.
Kapellimestari Dalia Stasevskan johtaminen oli Purossa selkeää ja toimivaa – solisti, johtaja ja orkesteri värähtelivät sopivan samalla tavalla. Sitä edeltäneessä, illan avanneessa Ralph Vaughan Williamsin jousiorkesteriteoksessa Fantasia Thomas Tallisin teemasta (1910, viimeinen versio 1919) Stasevskan elekieli oli selkeästi isompaa. Teos pohjautuu renessanssisäveltäjä Tallisin virsisävelmään, eikä siis ole sattumaa, että teoksen jousisto on jaettu hieman samalla tavalla kuin äänikerrat urkujen sormioihin tai solistiryhmä vanhan musiikin kuoroteoksessa: yhdeksän soittajan erillinen joukko sijoittui lavan takaosaan erilleen muista, ja soitti usein omana yksikkönään kuin kaikuna. Tämä nonetti myös pidättäytyi vibraton käytöstä, mikä kiehtovasti loi urkujen suljetun paisutuskaapin äänikertoja hämmästyttävästi muistuttavan soinnin. Koraalimainen sovitus korosti vaikutelmaa. Sektiosolistit muodostivat vielä kolmannen ryhmän – tosin pääjoukon pulteissaan.
Vaikka Vaughan Williamsin sävellystyyli ammensi vanhasta musiikista ja brittiläisestä kansanmusiikista, ovat sen juuret kuitenkin kiinni romantiikassa, ja Stasevskan tulkinta oli nimenomaan romanttispainotteista, dramaattisten eleiden musiikkia. Suurieleisyys tuotti tietynlaisen kompressorivaikutuksen: kun niin iso osa tulkinnasta on jo valmiiksi merkitsevästi ja painokkaasti näytettyä, miten silloin enää riittää skaalaa laajentaa vaikkapa forte fortissimoon?
Konsertin päättänyt Sibeliuksen neljäs sinfonia ei ole helppo teos tulkita. Kirkkaan klassisvaikutteisen kolmannen sinfonian jälkeen sai neljäs ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton. Kriitikot ja analyytikot ovat löytäneet siitä niin Kolin maisemia, kuoleman läheisyyttä (Sibeliukselta oltiin vastikään leikattu kasvain kurkusta), uumoilua ensimmäiseksi maailmansodaksi pian räjähtävää poliittista jännitteisyyttä kuin psykoanalyyttisen teoriankin vaikutusta.
Harmillista kyllä, epäselväksi jäi myös se, miten Stasevska koki sinfonian kokonaisuutena. Yksittäisiin tahteihin tai taitteisiin zoomatessa ei sinänsä mitään paikannettavaa vikaa johtamisessa ollut missään nimessä, mutta asiasta, aiheesta, kuvasta toiseen liikuttaessa oli intuitiivista yhtenäisyyttä vaikea tuntea. Sen puute johti tietynlaiseen kalpeuteen, orkesterin kollektiivisen flow’n poissaoloon – hieman kuin nuotio, jossa tuli kyllä palaa koko ajan, muttei nappaa halkoja isoon roihuun. Koronarajoitettu, tavallista pienempi jousisto teki rehevästä ja sulavasta saundista toki teknisestikin vaikeamman saavuttaa. Finaalin jälkipuoliskolla viimein ”se jokin” loksahti kuitenkin kohdalleen, ja HKO ynnä Stasevska pääsivät onneksi surffaamaan Sibeliuksen aallonharjalla edes jonkin aikaa.
Santeri Kaipiainen
