Arvio: Musiikin aika, Yksin yhdessä, Viitasaaren Teatteri 7.7.2021. Eriikka Maalismaa, viulu; Markus Hohti, sello; Petri Kumela, kitara; Anders Pohjola, elektroniikka. Hilli, Supponen (ke.), Yokoyama, Wennäkoski.
Arvio: Musiikin aika, Mennyttä muistaen, Viitasaari Areena 7.7.2021. Uusinta Ensemble. Fujikura, Yokoyama (ke.), Bergman, Koskinen, Muntendorf, Ung.
Musiikin ajan konserttirakenne on asettunut yllättävän säännölliseen uomaan tänä vuonna isojen ulkomaisten tuotantojen loistaessa poissaolollaan ja Viitasaaren kirkon ollessa remontissa: neljältä iltapäivällä Teatterin pimeydessä soivat matineamaisesti pienemmät kamarikonsertit, kahdeksalta illalla Areenan lavalla kuullaan enemmän tilaa vaativaa musiikkia.
Tämän kesän festivaalin ensimmäinen teatterikonsertti toi lavalle joukon sooloteoksia, joita esittivät ”vakiokalustoon” kuuluvat kitaristi Petri Kumela ja sellisti Markus Hohti, sekä muutaman vuoden tauon jälkeen Musiikin aikaan palannut viulisti Eriikka Maalismaa.
Sebastian Hillin (s. 1990) The Tempered Suite on sävelletty mikrotonaaliselle kitaralle, jossa otelaudan nauhojen paikkaa voi säädellä erilaisiin tavanomaisista poikkeaviin virityksiin. Toisinaan temperointi johti hyvinkin miellyttäviin intervallisuhteisiin, kun taas välillä soiva lopputulos kuulosti – tarkoituksellisesti – pahassa epävireessä olevalta. Barokin ajan tanssisarjan osia – allemande, courante, sarabande, gigue – oli yhdistetty aikamme tanssimusiikin nimiin, trance, house, disco. Kumpienkaan kohdalla ei kuitenkaan pyritty suoraan toisintamiseen, vaan lähdemateriaaliin suhtauduttiin rytmisinä ja muodollisina viitteinä: Allemande ja Gigue poukkoilivat kuin ne olisi leikelty palasiksi Pro Toolsilla, Disco huikkasi 1970-luvulle maj7-soinnuillaan, Trancen toisteisuuteen haettiin soittotekniikalla resonanssivaihteluja kuin filtteriä eestaas ruuvaillen.
Hillin tavoin myös Lauri Supponen (s. 1988) hyödyntää historiaa ja mediain mahdollisuuksia laajalla kädellä. Viuluteos Picea sisälsi soivan elektroniikan ohella video-osuuden, joka heijastettiin Kaisamaija Uljaan valmistamaan, Maalismaan yllään kantamaan kentaurimaiseen mekkoon. Nimi tarkoittaa latinaksi kuusta, ja video, nerokkaasti Google Street Viewiä hyödyntäen, vilisi viittauksia kuusen kulkuun tirolilaisesta alppimetsästä – joko viuluksi Cremonassa tai veneeksi Venetsiassa. Efektoivasta soitosta ei aluksi tiennyt, tuleeko se nauhalta vai viulusta; myöhemmin minimalistiset molliterssi- ja sekunti-intervallit vaihtuivat sahaavaksi narinaksi kuin puu kaatuisi, ja soittimen testausta muistuttaviksi jousen soittelu-vetelyiksi. Puu taipuu myös (nuotti)paperiksi, ja mekkoon heijastui myös teoksen partituuri – kunnes musiikki purkautui barokkisin elkein kuin pakoon lähtien, kun kamera juoksi maantietä pitkin.
Mioko Yokoyaman (s. 1989) Circular Spell haki sellosta perkussiivisia elementtejä rungon paikoin lähes cajon-maisella soitolla ja erilaisilla äkkikäännöksillä, jossa oli niin kohinanomaista riipivyyttä kuin danzón-maista rytmiikkaa. Erillinen äänimalja toimi maadoittavana elementtinä, johon laulun ja sellon sävelet viritettiin. Lyhyenä päätösnumerona toimi Lotta Wennäkosken (s. 1970) Balai (ranskaa: luuta), jonka nimi kuvasi hyvin kielten harjausta – eli ”rämpytystä”, jonka tosin Kumela hallitsi mikrotason muutoksin, lävistäen sitä terävin näppäilyin ja aksentein. Hienovarainen, selkäpiissä koettava ja hyvin kitaristinen.
///
Uusinnan iltakonsertti Viitasaaren areenalla rakentui virallisesti historian muistamisen teeman ympärille. Osa teoksista tähän istui selkeästi, mutta toisissa yhteyttä oli vaikeampi löytää. Daji Fujikuran (s. 1977) Poison Mushroom soolohuilulle ja nauhalle oli muistutus Hiroshiman ja Nagasakin atomipommeista; Malla Vivolin soitti kokonaisvaltaisen intensiivisesti shokin eri vaiheita arkaaisella, kouraisevalla haavoittuvuudella, yllä rauhattoman tunnelman luovan ääninauhan, joka saattoi yhtä hyvin olla sateen ropinan kuin tulipalossa kärventymisen ääntä kiljaisujen ja syntetisaattorien lomassa.
Yokoyaman kantaesitys There Are Always Flowers saksofonille, viululle, alttoviuulle, sellolle ja pianolle oli sen sijaan katse lähempään menneisyyteen eli pandemian aiheuttamaan mullistukseen, nostaen keskiöön kuitenkin toivon ja kauneuden kokemukset. Hiljaiset soittotavat sekä yksinkertainen ja konsonoiva motiivi loivat meditatiivisen, paikoin kansanmusiikillis-ritualistisenkin tunnelman, jossa kompleksius piili sointiväreissä ja rakenteessa. Ajattomasti kelluva tunnelma siirtyi yhtäkkiä rytmiseksi purkaukseksi, joka johti ohuisiin glissandoihin ja teoksen päättävään soittorasioiden pyöritykseen. Toiveikas innostus tulevasta, herätys karuun arkeen vai muistosoitto menneelle maailmalle?
Erik Bergmanin (1991–2006) Mana oli sävelletty Olivier Messiaenin Aikojen lopun kvartetosta tutulle pianon, viulun, sellon ja klarinetin kokoonpanolle, ja yhteyden ranskalaissäveltäjään pystyi halutessaan aistimaan. Johdonmukainen ja silti mehevän alkuvoimainen teos leikki pianon lyömäsoittimellisuudella, jousten glissandoilla ja soitinten dialogisilla yhdistelmillä. Sana mana tarkoittaa Polynesian kulttuureissa henkistä energiaa ja voimaa, ja kenties Bergmanin teoksessa manavarastot alkoivat ehtyä loppua kohden, kun soitto aukeni yllättävästi melodisempaan ja rauhallisempaan suuntaan.
Manan ohella ei myöskään Jukka Koskisen (s. 1965) Ad infinitum Maria Puusaaren sooloviululle ja elektroniikalle osoittanut selkeää yhteyttä historiaan. Alun leijuva tunnelma olisi voinut jatkua pidempään, mutta se luovutti tilansa dissonansseille ja voimallisemmille vedoille. Elektroninen osuus oli paikoin vihlovahko, toisinaan hyökyen hitaina FM-synteesiltä kuulostavina aaltoina ja lopussa yltyi kaiutinmyrskyksi. Fujikuran ja Yokoyaman teosten kaltaista inhimillistä kosketuspintaa oli vaikeampi löytää.
Brigitta Muntendorfin (s. 1982) shivers on speed herätti kysymyksen, jonka käsiohjelma vältti kertomasta: viitataanko tässä amfetamiiniin? Ainakin tremolojen, suuäänteiden, trillien, flageolettien sun muiden ”väristyksien” yllättävä voimistus ja siitä alkava rytminen meininki on kuin aistien terästys, kun huume potkaisee. Hyvä herätys finaalinumerolle eli Chinary Ungin (s. 1942) Oraclelle, joka viittaa Tiibetin valtionorakkeliin (Nechungin oraakkeli). Itseäni ilahduttaneet, kokemusyhteyttä vahvistavat laulut ja huudahdukset ovat Ungin mukaan paluu menneeseen aikaan, jolloin muusikot tekivät kaikenlaista yhden erikoistumisen sijaan. Länsimaisia ja aasialaisia keinovaroja yhdistävä teos rakentui melodialtaan voimakkaasti ns. fryygisen pentatonisen asteikon varaan, joka samaan aikaan kuulosti raikkaalta ja arkaaisen tutulta. Oracle äityi runsaaseen, kollaasimaiseen ja mehukkaan kaoottiseen polyfoniaan, joka lopuksi aukesi avaraan lauluun oven tavoin.
Santeri Kaipiainen
