Arvio: Musiikin aika, Tahattomia muistikuvia, Viitasaari Areena 8.7.2021. Eriikka Maalismaa, viulu; Markus Hohti, sello; Emil Holmström, piano; Anders Pohjola, Tuukka Tervo, elektroniikka. Pesson, Kuokkala (ke.), Yokoyama (ke.), Lang.
Ahkerien freelance-muusikkojen Eriikka Maalismaan, Markus Hohdin ja Emil Holmströmin muodostama Tristero-pianotrio jatkoi Musiikin ajan torstai-illassa festivaalin muistamisen ja ajankulun teemaa: Tahattomia muistikuvia –nimellä kulkenut konsertti alkoi heti viittaukseen kuvitelluilla muistoilla. Gerard Pessonin (s. 1958) Bruissant divisé, hommage à Vinteuil on säveltäjän moderni näkemys siitä, miten Marcel Proustin kirjasarjassaan Kadonnutta aikaa etsimässä kuvailema kuvitteellisen säveltäjä Vinteuil’n sonaatti voisi pelkkien sitä koskevien kuvauksen perusteella soida. Pessonin sävelkielellä se vaikutti tarkoittavan viulun ja sellon vaimeaa mutta levottomahkoa jousella hipellystä, yllättävän samankaltaisena pysyvää jännää värinää.
Pianisti Holmström liittyi seuraan Kimmo Kuokkalan (s. 1973) Hauraskidelaskeuman kantaesitykseen. Säveltäjä itse totesi teoksen nimen riittävän esittelytekstiksi, ja halutessaan jousenvedot ja preparoidun pianon äänimaailman pystyi toki kuulemaan terävän kiteisinä ja läpikuultavina, zoomauksia hartsin mikroskooppiseen kristallisuuteen. Tyylikkäissä mutta viileissä maisemissa ehti toisinaan, hauraan pehmeyden osuessa kohdalle, olla koskettavatkin hetkensä.
Kolmen kantaesityksen ruuhkaviikko päättyi Mioko Yokoyaman (s. 1989) osalta Kinesikseen, joka nimensä mukaisesti todella oli kinesteettinen kerrassaan. Rytmien ja perkussiivisten eleiden mimeettisessä tulkinnassa oli jotain samaa kuin Hohdin edellisenä päivänä esittämässä Yokoyaman Circular Spellissä soolosellolle; Yokoyama taitaa hyvin kuulijan huomion nappaamisen. Trio laajensi monipuolisesti soittokeinoja kiihtyvää loppua kohden.
Minna Leinosen Toisen peilin kantaesityksen peruunnuttua (syytä ei kerrottu) päättyi ilta Bernhard Langin (s. 1957) teokseen Monadologie XX ’…for Franz I’. Samoin kuin neljä vuotta sitten Musiikin ajassa esitetty, Winterreisea ”remiksaava” The Cold Trip, otti Lang tässäkin teoksessa Schubertin lähtömateriaalikseen, tällä kertaa pianotrion Es-duuri op. 100, ja käsittely oli melko samantyylistä: alkuperäisen materiaalin hajottaminen todella lyhyiksi musiikillisten eleiden lainauksiksi, kuin sämpläten, ja pätkien toistaminen hienovaraisella varioinnilla. 20-minuuttinen kesto tarjosi niin humoristisia, svengaavia kuin Webern-mäisiä pointillistisen harvoja hetkiä. Paradoksaalista kyllä, juuri toisteisuus piti mielenkiintoa yllä, ja tulos oli kuin minimalistisäveltäjien metamorfoosi olisi tislattu sisältämään olennaisen informaation.
Santeri Kaipiainen
Kaaos Ensemblen konserttia ei arvioitu jääviyssyistä.
