Arvio: Meidän festivaali 26.7.2021. Ainola klo 17: Kamus-jousikvartetti; Glenn Kotche, lyömäsoittimet ja puhaltimet; Darin Gray, kontrabasso ja puhaltimet; Lilli Maijala, alttoviulu; Matleena Nyman, piano. Kallio-Kuninkala klo 20: Glenn Kotche, Tony Buck, Olavi Louhivuori, lyömäsoittimet; Kamus.
Meidän Festivaalilla on jo useina vuosia saanut nauttia loppuunmyydyistä pienkonserteista Tuusulanjärven historiallisissa taiteilijakodeissa. Nyt koronaturvallisuuden vuoksi konserttiyleisöt ovat pienentyneet entisestään, mutta esitysten määrää on puolestaan lisätty: maanantaina Ainolassa muusikot esittivät iltapäivällä saman ohjelman neljään otteeseen, jotta mahdollisimman moni kävijä saisi nauttia tarjonnasta.
Matinea oli järjestetty virkistävästi ympäri Jean Sibeliuksen kotimuseon Ainolan tiluksia – tosin tällä kertaa muistettiin hänen vaimoaan ja talon nimenlähdettä Ainoa, jonka syntymästä tulee kuluneeksi 150 vuotta elokuun 10. päivä. Taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreck muistutti konsertin välipuheessaan Ainon vaikuttaneen modernin ajan murroksessa, jossa naisen rooli luovana tekijänä alkoi saada jalkaa oven väliin. Schreckin mukaan Sibeliukset sopivat taiteen olevan tärkein asia heidän liitossaan, ja Aino sai toteuttaa omaa luovuuttaan ja itsenäistä päätösvaltaa myös muun muassa Ainolan rakennuttamisessa ja rahatalouden hallinnassa.
Tähän teemaan sopivasti festivaalin taiteellisesta johdosta vastaava Kamus-jousikvartetti (Terhi Paldanius, Jukka Untamala, Jussi Tuhkanen ja Petja Kainulainen) avasi 10 hengen konsertin Luukas Hiltusen sovituksella Sibeliuksen Scène d’amourista kahvila Auliin terassilla. Korkeatasoisesti yhteen hitsautunut soitto lienee tarkoituksellisesti hönkinyt salonkitunnelmaa, jota yleisön pienuus, kahvi- ja leivostarjoilu (sekä kalliit liput) korostivat entuudestaan.
Tämä uuden ajan utelias porvarillisuus vei seuraavaksi mäkeä ylös kohti Ainolaa. Joukkoa johdatti lintumaisia ääniä pilleistään päästävä hattupäinen mies, kontrabasisti Darin Gray. Puutarhasta huhusi hänen soitolleen vastaus rumpali Glenn Kotchen puolelta – nämä kaksi soittajaa muodostavat On Fillmore –yhtyeen, jolta nyt kuultiin tilallisesta ambienssista kohti pääsoittimia siirtynyt Taisho. Kotchen viritetyistä symbaaleista ja kellopeleistä muodostunut minimalistinen toisto sai sattumanvaraisen vastauksen tuulen ja ohikiitäneen junan äänistä, Grayn trumpetin suukappaleella soittama letku puolestaan tuntui mananneen ilmoille Helsinki-Vantaalta lähteneen ylilennon. Kontrabasson hidas, bluesmainen ostinato vei vahviten vuosituhannen vaihteen post-rockiin – Tortoiseen, Mogwaihin, Godspeed You! Black Emperoriin. Pitkä estetiikka kohtasi rumpusetin solistiset variaatiot, ja parivaljakko hajaantui jälleen eri teilleen puutarhaan.
Ainolan salissa kuultiin muistutus siitä, mitä Aino Sibeliuksen aikalaisnaiset saivat aikaan, kuin vaihtoehtoisena maailmana, jossa taidesuvusta itsekin ponnistanut Aino olisi voinut tehdä tasaveroista luomisuraa. Brittiläinen Rebecca Clarke (1886–1979) oli aikansa alttoviuluvirtuoosi, mutta myös varjoon jäänyt säveltäjä, jonka alttoviulusonaatti (1919) tulvi runsautta ja elinvoimaa alttoviulisti Lilli Maijalan ja pianisti Matleena Nymanin käsittelyssä. Sonaatti oli varsinainen suurelta yleisöltä kätketty helmi: impressionistisvaikutteisiin harmonioihin oli päätynyt romanttismuotoisia fraaseja, mutta myös hetkellisiä ekspressionistisia sävyjä ja jopa tiettyjä jazzin hengenheimolaisuuksia. Kyseessä ei todellakaan ollut vain jokin sievä miniatyyri, vaan villi ja huumaava teos. Päivän neljäs esitys vaati varmasti soittokunnolta tavallista enemmän, mutta Maijalalla ja Nymanilla siihen oli muodostunut sellainen rentous ja rutiini, joka purskahteli hykerryttävänä kommunikointina, tulvahtavina fortissimoina ja yleisenä elämänriemuisena vapautuneisuutena. Brave!
Kallio-Kuninkalan Leonora-salin iltakonsertti toi vaihtoehtorockyhtye Wilcosta parhaiten tunnetun Kotchen valokeilaan ei ainoastaan soittajana, vaan myös säveltäjänä. Juonnossa mainittiin hänen säveltävän rummuilla, mikä myös kuului Kamuksen avatessa illan Ping Pong Fumble Thaw’lla. Rytmien jakautuminen neljälle soittimille yhdistettynä modaalisiin intervallisuhteisiin toi voimakkaasti mieleen eri trooppisia perinnemusiikkeja – länsiafrikan koran ja balafonin sekä afrikkalaisen sähkökitaran käytön kuin myös gamelanin ja muita (kielen päältä jääneitä) kaakkoisaasialaisia musiikkeja. Anomalyssa myös Kotche itse liittyi mukaan rumpu- ja lyömäsoitinvalikoimallaan, ja Kamus pääsi joustensa ohessa muun muassa kilauttamaan käsikelloja ja katkomaan oksia. Hetkittäin äänelliset yhdistelmät olivat jopa herkullisia.
Molempia teoksia vaivasivat samat ongelmat, vaikka Ping Pong Fumble Thaw ei kestoltaan lyhyempänä yhtä pahasti niiden uhriksi joutunutkaan: materiaalin vaiheittaisten siirtymien, orgaanisen metamorfoosin sijaan rakenne hahmottui kuulijalle toisistaan liian irrallisina moduuleina – peräkkäisinä pötköinä eri asioita. Rakenteellisen kaaren puute rassasi ennen kaikkea Anomalya, jossa lopetus olisi voinut tulla melkein minkä vain ”blokin” perään, eikä ero kuulijalle olisi ollut merkittävä. Teos olisi ollut loogisempi jäsentää joukoksi erillisiä miniatyyrejä. Toinen kompastuskivi oli sävelkielen yksiulotteisuus ja vastamelodioiden ja –tapahtumien vähyys; muun muassa Kotchen omat osuudet lähinnä tuplasivat Kamusta (tai päinvastoin).
Ilta päättyi kolmen rumpalin – Kotchen, australialaisen Tony Buckin ja Olavi Louhivuoren – jo viime vuonna etänä aloittamaan yhteistyöhön, jota nyt kuultiin ensimmäistä kertaa samassa tilassa vapaana improvisaationa Immediate Music 3. Aivan kuin Mozartin pianosonaattien kohdalla, on vapaassa improvisaatiossakin soittaminen useimmiten kuuntelua hauskempaa. Buckin, Kotchen ja Louhivuoren kolmikko onnistui kuitenkin ottamaan soitinvalikoimansa laajasta kirjosta ilon irti, ja rumpusetin ohella soittovälineinä oli niin pingispalloja kuin metallikulhoja. Keskinäisen kommunikoinnin reaktionopeus kieli tiukasta kokemuksesta. Piristävä elementti olivat myös salin eri puolelle levitetyt, sähkömoottoreilla pyörivät ”soittokoneet”, jotka toivat mieleen Jean Tinguelyn taiteen. Välillä kaikkien mahdollisten saundien kokeilu tuntui liiankin itsetarkoitukselliselta – kiinnostavampaa olisi ollut nähdä, mitä olisi syntynyt, jos jokaisella olisi ollut vaikkapa vain yksi rumpu. Riemastuttavin raamien ulkopuolelta ajattelu nähtiin lopussa, kun Louhivuori heitteli superpalloja kollegoitaan ja näiden settejä päin.
Santeri Kaipiainen
