Koreografi Tero Saarisen Transit on visuaalisesti häikäisevä kokonaistaideteos, jossa tanssi, videoinstallaatio, valot, puvut ja musiikki kietoutuvat yhteen. Se peilaa myyttisten kuvien kautta suuria teemoja, luonnon monimuotoisuuden katoamista ja ihmiskunnan elonjäämistaistelua – mutta ei silti alleviivaten vaan mielikuvitukselle tilaa jättäen.
Skånen tanssiteatterissa kantaesitetty teos tuli Suomeen kolmen esityksen ajaksi Kaapelitehtaan Merikaapelihalliin. Toivottavasti se pääsee pian uudelleen esiin, esimerkiksi Kansallisbalettiin, sillä se ansaitsisi ehdottomasti live-orkesterin. Musiikkina on Sebastian Fagerlundin trilogia Stonework (2015), Drifts (2016–17) ja Water Atlas (2018), ja sävellyksiä silloittaa yhteen elektronisen musiikin maailmasta tunnetun Tuomas Norvion tilallinen äänisuunnittelu.
Heti Transitin alku vie alkuhämärään, tai ehkä pikemmin tuhon jälkeiseen autioon maailmaan, jossa tanssijat ryömivät maassa elementaarisena massana. Turkulaisen IC-98-ryhmän suunnittelema, hitaasti muuntuva videoinstallaatio herättää mielikuvia tähtisumusta tai sitten kuvaa taiteilijoiden sanoin ”ilmakehään vapautuneesta hiilestä muodostunutta pilveä”. Videon screeninä on ympyrä, johon ilmestyy myös auringon kerä ja kaikkea valvova silmä – oli se ”isä-taivas” tai jotain muuta.
Fagerlundin sävellys Drifts kuvaa tuulen ja veden luomia muotoja ja sopii hyvin alkujakson tunnelmaan. Seuraavaksi kuvaan astuu Norvion elektronisesti sätkyttävä, toistoinen äänimaisema, jolloin tanssijoiden massasta irtoaa horkkana hapuilevia, sinne tänne törmäileviä yksilöitä. Uusi elämä tuntuu jälleen mahdolliselta auringon energian avulla.
Fagerlundin Stonework on saanut inspiraationsa kivimuodostelmista, ja tässä se luo maisemaa kohtaukselle, jossa biologiset prosessit voivat taas alkaa. Valospotit lankeavat maahan, ja tanssijat joko yksin tai pienissä ryhmissä alkavat kurkotella sitä kohti. Minna Tikkasen valosuunnittelu on vangitsevan tilallista, ja erityisesti katosta lankeavat sädesuihkut tuntuivat korostavan toivon osuutta tematiikassa. Teemu Muurimäen veistoksellinen puvustus lisää spektaakkelin tuntua.
Tero Saarisen koreografia satsaa tiiviisti yhteen hitsautuvaan ensembleen. Tanssijajoukko luo huikeita näyttämökuvia: he kieriskelevät maassa kehää ja muodostavat huojuvia ketjuja, maalauksellisia rykelmiä tai myyttisen monikätisen olion. Paikoin tanssijat kirmailevat auringon vaikutuspiirissä, paikoin taas maan vetovoima palauttaa lyyhistyneisiin asentoihin.
Kun tiiviit muodostelmat hajoavat, tanssijoiden oma liikelaatu pääsee esiin. Esimerkiksi Skånes Dansteaterin jäsenen, Transitin kantaesityksessäkin tanssineen Jing-Yi Wangin osuudet olivat vangitsevia sisäisessä energiassaan. Hän tuntui paikoin kohoavan joukon henkiseksi johtajaksi. Saarinen on liikekielessään palannut paikoitellen vanhoihin buto-vaikutteisiinsa, jotka sopivat tähän teokseen erinomaisesti.
Tanssijajoukko on silti melko heterogeeninen, sillä Tero Saarinen Companyn jäsenten lisäksi mukana on vierailijoita mm. Kansallisbaletin nuorisoryhmästä. Yhteisestä energiasta ei kuitenkaan ollut pulaa.
Loppujaksossa videokiekko häivää, ja paljaalla näyttämöllä takaseinästä alkaa sataa uhkaavat näköisiä kiviä. Ovatko ne maailman tuhoavia meteoreja? Ei, sillä lähestyessään niistä alkaa tunkea kasvin versoja. Tätä kuvaa lienee lupa tulkita toivoa tuovaksi, ja Fagerlundin Water Atlasin veden tapaan virtaava ja pirskahteleva musiikki tehosti sitä.
Tanssijoiden hypnoottinen liike jatkuu materiaaliin nähden vähän turhan kauan – loppukohtauksessa olisi tiivistämisen varaa. Muuten Transit kestää intensiivisenä puolitoistatuntisen kestonsa. Se ei saarnaa ekologista tematiikkaansa vaan luottaa yleispäteviin symboleihin ja näyttämöllis-musiikilliseen magiikkaan.
Harri Kuusisaari
