Helsingin juhlaviikkojen suurimmilta osin peruunnuttua sai tavallista suuremman roolin se harva jäljelle jäänyt ohjelma – ja siellä korostuva nimi: Brian Eno. Ainoaksi jääneessä Juhlaviikkojen konsertissa Helsingin kaupunginorkesteri esitti Philip Glassin Heroes-sinfonian, joka käyttää lähtömateriaalinaan Enon ja David Bowien sävellyksiä Bowien samannimisellä albumilla, mutta auki yleisölle jäivät myös festivaalin tämän vuoden teemataiteilijan Enon installaatiot Musiikkitalossa.
Kuka tämä Brian Eno siis on? Populaarimusiikin ystävät tietävät hänet ensisijaisesti tuottajana, joka Bowien ohella on ollut muun muassa U2:n, Coldplayn ja Talking Headsin levyjen äänellisenä visionäärinä. Jo nuorena hän ei tehnyt liikoja distinktioita korkean ja matalan taiteen välillä, vaan sekä soitti koskettimia glamrock-yhtye Roxy Musicissa että osallistui Cornelius Cardew’n kaltaisten avantgardistien teoksiin (ja pahamaineiseen sivusoitinorkesteri Portsmouth Sinfoniaan), teki kokeellista yhteistyötä mm. trumpetisti Jon Hassellin ja kitaristi Robert Frippin kanssa, ja lanseerasi termin ambient-musiikki uranuurtajalevytyksen Ambient: Music for Airports 1 (1978) myötä. Hän on myös muun muassa ollut kehittämässä luovista tukoksista eteenpäin auttavaa Oblique Strategies -korttipakkaa, tehnyt äänisuunnittelua Nokia 8800-matkapuhelimeen, ja paljon muuta.
Enon ura kattaa myös video- ja kuvataidetta, usein kytköksissä musiikkiin ja teknologiaan: näistä teoksista kolme on löytänyt tiensä Juhlaviikoille. 77 Million Paintings perustuu 296 Enon kuvataideteokseen, joita tietokoneohjelma yhdistelee satunnaisesti neljä kerrallaan niin, että lopputuloksena voi olla lähes rajaton määrä kombinaatioita – tästä nimessä oleva luku. Teoksessa soiva musiikki on luotu esiäänitetyistä elementeistä samalla menetelmällä. Lisäksi Musiikkitalossa on esillä The Ship -installaatio, ja Musiikkitalon ulkoseinän ruudulla esitetään Juhlaviikkojen näyttelyyn luotu teos Totnes aina 5.9. saakka.
77 Million Paintings on epäsymmetrisesti aseteltu Musiikkitalon Black Boxiin, jonka katsomot on purettu syrjään. Suorahkoja koivunrunkoja roikkuu katosta harvan suon tavoin, ja niiden sivuilta löytyy kolme eri värein valaistua kartiota. Vinojen suorakulmionäyttöjen muodostama pyörähdyssymmetrinen kokonaisuus, muodoltaan jotain hakaristin ja Oulun yliopiston vanhan logon väliltä, hohkaa vaihtuvaa valoaan: yhdestä, hiljalleen vaihtuvasta väristä koostuvan keskustan ympärillä taulut vaihtavat sisältöään Rothko-maisista abstraktioista luonnonmuotoihin, islamilaista kalligrafiaa muistuttaviin ornamentteihin ja taas eteenpäin graffititaiteeseen. Kokonaisuus pitää aina sisällään värien ja muotojen kontrastin.
Välillä vaihdokset tuntuvat hidastuvan lähes huomaamattomiksi metamorfooseiksi, muodostaen optisen illuusion: kun teosta katsoo, muutosta on vaikea havainnoida, mutta poispäin katsoessa ja takaisin palatessa värien ja kuvioiden ero on selkeä – aivan kuin omat kasvot näyttävät päivä toisensa jälkeen peilissä samoilta, mutta vanha tuttu huomaa ikääntymisen. Visuaalisen puolen rinnalla pyörii jatkuvasti samalla tavoin hitaasti muuttuva ambient: välillä vaivihkaisten syntetisaattorimattojen ja borduunan seasta tunnistaa vokooderin ääniä ja tiibetiläismaljojen kevyitä kumahduksia. Teoskokonaisuus rauhoittaa ja maadoittaa omiin ajatuksiinsa – vie miettimään luontoa, joka samalla tavalla on maisemana hitaassa muutoksessa, koskaan palaamatta täysin muistuttamaan entistä itseään.
Jos 77 Million Paintings vie ajatukset luontoon, niin harjoitussali Paavosta löytynyt The Ship puolestaan ohjaa kerronnallaan ihmiskokemukseen. Eno itse on kertonut teoksen teemana olevan ”kuolema ja kaiuttimet”: kuolemaa edustavat Titanicin uppoaminen ja ensimmäinen maailmansota, ja kaiuttimet puolestaan kiehtoivat Enoa, sillä emme miellä niitä soittimiksi, vaikka ne ovat pääasiallinen nykyihmisen musiikin (ja monen muun äänen) lähde.
Lähes tunnin mittainen teos alkaa päättyessään aina alusta, joten alusta loppuun –kokemuksen saadakseen saattaa joutua viettämään aikaa salissa lähes puolisentoista tuntia. Itse saavuin paikalle loppupäässä, keskelle englanninkielistä proosalausuntaa musiikin yllä, joka pian muuttui jonkinsorttiseksi loppulauluksi, joka tyylillisesti ui siellä jossain The Beatlesin, Fleet Foxesin, Sigur Rósin ja The Smithsin välissä. Musiikin eri elementit oli hajotettu katosta roikkuviin monitoreihin, seinän lähellä oleviin kaiuttimiin ja kolmeen kitaravahvistimeen, joten ”miksaus” muuttui sen mukaan, missä päin salia kuunteli ja mihin suuntaan korvat osoittivat. Penkit mahdollistivat myös makoilun ja korvien kääntämisen kohti kattokaiuttimia.
Uteliaisuutta herättävä konsepti kärsi kahdesta asiasta: musiikki tuli välillä aivan liian lujaa kuuloterveyttä ja –mukavuutta ajatellen, ja etukäteen ei minkäänlaista varoitusta annettu, että teokseen kannattaa varata pitkä tovi. Kun ”kaunisääninen kuolema” aloitti alusta (tunnelman leijuessa jossain M83:n Dead Citiesin, Red Seas & Lost Ghostsin ja Sigur Rósin Dauðalagiðin välimaastossa), odottivat jo arjen askareet hektistä toimittajaa. Enon Thursday Afternoon –ambientlevy soi aulassa, mutta missään en muistanut asiasta lukeneeni mainintaa kuin vasta jälkikäteen.
Santeri Kaipiainen
77 Million Paintings –näyttely on auki 5.9.2021 saakka.
