Radion sinfoniaorkesterin brittisäveltäjä Thomas Adèsille omistama festivaali pääsi kunnolla vauhtiin, kun juhlinnan kohde saapui itse johtamaan. Konsertin päänumerona oli Inferno hänen viikko sitten Lontoon Kuninkaallisessa baletissa kantaesityksensä saaneesta Dante-baletista. Kyseinen Helvetti-osa on kantaesitetty jo pari vuotta sitten Los Angelesin filharmonikkojen 100-vuotisjuhlissa, ja se toimii myös omillaan.
Silti kun orkestraalisesti loistokasta ja voimakkaita visuaalisia ja fyysisiä mielikuvia tuovaa teosta kuunteli Musiikkitalossa, heräsi suuri halu nähdä se tanssittuna. Vaikka Lontoon ja Pariisin balettien yhteistilaus koko Dantesta tulikin vasta Los Angelesin orkesteriesityksen jälkeen, säveltäjä tuntuu ajatelleen musiikkia näyttämöllisenä.
Tilaisuus tähän tulee jo perjantaina 29. lokakuuta, kun Royal Operan sivuilla (roh.org.uk) nähdään striimi saman illan Dante-esityksestä. Inferno on sen osista pisin, ja sitä seuraavat luonnollisestikin Kiirastuli ja Paratiisi alkuperäisteoksen mukaisesti. Koreografiasta vastaa seurueen pääkoreografi Wayne McGregor, lavastus on Tacita Deanin.
Konsertissa kuunneltuna Inferno tekee ensin hämmentyneen olon – niin häpeämättömästi Adès lainaa siinä musiikin historiaa, etenkin Franz Lisztiä. Pätkiä kuullaan mm. tämän Dante-sinfoniasta ja Dante-sonaatista Tritonus-intervalleineen.
Adès sanookin Lisztiä oppaakseen matkalla helvetin yhdeksän piirin läpi takaisin maan kamaralle – samoin kuin Dantella tämä matkakumppani oli Vergilius. Hän on selittänyt suhdettaan Lisztiin niin, että jotkut lainaukset ovat suoria, toiset ikään kuin improvisaation kautta etäännytettyjä, ja joskus taas äänessä on pelkästään hän itse.
Balettimusiikin perinteestä teos muistuttaa monissa kohdin, kun vastaan tulee tanssillisia rytmejä, fyysisiä tuntemuksia ja liikesuuntia.
RSO:n konsertin jälkeisissä keskusteluissa monet musiikin ammattilaiset suhtautuivat kriittisesti tällaiseen suoraan lainailuun. Ymmärrän mielipiteen, sillä mitään kovin uutta ja syvällistä näkökulmaa klassikkojen klassikkoon säveltäjä ei tuo. Silti jos unohtaa musiikin historian bongailun ja keskittyy vain kertomuksen kaaresta ja orkestraalisista väreistä nautiskeluun, mielestäni Inferno täyttää balettimusiikin funktion erinomaisesti.
Joskus tuntuu, että Adèsin helvetissä on liiankin hauskaa. Värikästä ja kauhuromanttista tapahtumaa, sointimaalailua ja tarttuvia teemanpätkiä tulee kuin tuutin täydeltä. Hän itse kertoo Ylen haastattelussa, että Inferno on hänelle Jumalaisen näytelmän kivoin kohta, koska se on niin kammottavalla tavalla hauska. ”Dante kostaa siinä ihmisille, joita ei tosielämässä pitänyt, ja tuntee mielihyvää ja vahingoniloa laittaessa heidät kärsimään”, Adès sanoi.
Niin, mutta pitäisikö kuulijan tuntea kammotusta vai mielihyvää? En oikein tiedä. Kun säveltäjä esimerkiksi 12. osassa kuvaa varkaiden muuttumista liskoiksi vaudevilleksi kiihtyvällä galopilla (jälleen laina Lisztiltä: Grand galop chromatique), pitäisikö siinä tuntea kauhun väristyksiä Shostakovitshin vastaavanlaisten, vieraannutettujen ”tanssia haudan reunalla” -lainojen tapaan, vai kuuluuko asiaan, että kuulijan suut vetäytyvät hymyyn?
Aion muodostaa lopullisen mielipiteeni vasta baletin nähtyäni. Musiikkitalossa nautin silkasta huipputaitavasti orkestroidusta spektaakkelista, jonka RSO säveltäjän johdolla toteutti erinomaisesti ja mukaansatempaavasti.
Heti alussa (Abandon hope – the gateway to Hell) vaskien demoninen loisto vie teatraalisiin tunnelmiin, joka jatkuu egoistien (The Selfish) vääntelehtiessä, kun ampiaiset pistelevät. Laatturin (The Ferryman) vene lipuu virrassa arvokkaana englannintorvisooloineen.
Jousten ja harpun soittama Pavane on kaunis surulaulu, josta päästään Fransesca di Riminin ja hänen Paolonsa kohtaloon, kun repivä myrskytuuli kostaa kielletyn rakkauden. Ahmatit (The Gluttons) soi pahaenteisesti.Normaalia poikkeavat ihmiset (The Deviants) yltyvät paheellisen kevyeen tanssiin. Lyömäsoittimien jatkuvasti vaihtelevat tahtilajit tuntuvat sopivan haasteellisilta tanssijoille.
Surrealistiset kuvat jatkuvat: ennustajat ja selvänäkijät saavat Adèsin tulkinnassa rinnalleen imartelijat ja kriitikot, jotka joutuvat marssimaan eri suuntiin pää käännettynä taaksepäin. Niin paavit kuin tehopyhät joutuvat kärvistelemään asennoissa, joiden musiikilliset muodot olisi voinut vielä vielä karikatyyrisempiin. Saatanan kohtaaminen saa jälleen vasket murisemaan kylmästi, ja loppu on kirkastunut.
Adèsin eduksi on sanottava, että jokaisella kohtauksella on oma karaktäärinsä, joka vaihtelee selkeästä öljyvärimaalauksesta herkin akvarellivärein luotuun atmosfääriin. RSO:n esitys sai jälleen tuntemaan live-konsertin taian. Hienoja sooloja oli harpun ja englannintorven lisäksi mm klarinetilla ja sellolla.
Konsertin ohjelma oli suunniteltu hienosti, sillä Infernoa edelsi Stravinskyn baletti Orfeus, jossa vieraillaan niinikään Manalassa. Teos on tehty yhteistyössä koreografi George Balanchinen kanssa. RSO ja Adès tavoittivat sen pidättyneen tunnelman ja ”piilotetun väkivallan” (Adèsin luonnehdinta), mutta teoksen rytmiikka jäi aika pehmeäksi. Tanssijoiden olisi ollut mahdotonta saada siitä kiinni.
Harri Kuusisaari
