Sinkovsky laittoi Bachin svengaamaan

Helsingin barokkiorkesteri tarjosi Vanhassa kirkossa sytyttävän tulkinnan Bachin Brandenburgilaisista konsertoista.

Viulisti-kontratenori Dmitri Sinkovsky on tullut tunnetuksi jo aiemminkin Helsingin barokkiorkesterin edessä sytyttävänä lavapersoonana, joka tartuttaa virtuositeettinsa koko orkesteriin ja panee musiikin kuin musiikin svengaamaan. Tämänkertaisessa joulukonsertissa Helsingin Vanhassa kirkossa ohjelmassa oli Bachin kuusi Brandenburgilaista konserttoa.

Sinkovsky ei pettänyt taaskaan odotuksia: hän melkeinpä tanssi liidatessaan viulun äärestä, syötti aktiivisesti impulsseja ja piti kontrapunktiset kulut lennossa. Teossarja oli tulvillaan rytmistä ja virtuoosista vitaliteettia, jolle hitaiden osien intiimi laulavuus muodosti toimivan vastakohdan. Kansainvälisillä vierailla vahvistettu Hebo oli huippuvireessä, ja tuotanto lähti saman tien viikonlopuksi kiertueelle Espanjaan.

Brandenburgilaiset konsertot voi tulkita monella tavalla, kamarimusiikillisesti keskustellen tai konsertoivaan loistoon satsaten. Jokaisella konsertolla on erilainen luonne ja soolosoittimien kombinaatio, mikä antaa runsaasti väritysmahdollisuuksia. Matka ensimmäisen konserton maalaishenkisestä ulkoilmamusiikista kuudennen erikoiseen sointihämyyn on pitkä.

Jos jostain Sinkovskyn vetämää tulkintaa voisi kritisoida, niin ehkä se on se, että konserttojen väliset erot eivät tulleet kaikkein selkeimmillään esiin, kun pääpaino oli  taiturillisessa meiningissä. Hänen viulusoolojensa ekstroverttius saattoi joskus kääntyä diivailuksi, joka vie tilaa kollektiiviselta jakamiselta. Tahdin ykkösosien kuin saapikkain tömähtävät painotukset alkoivat illan mittaan tuntua maneristiselta.

Silti tämän kaiken oli valmis antamaan anteeksi – sen verran paljon nyt-hetken nautintoa oli tarjolla, ja protestanttinen tunnollisuus sai terveellä tavalla väistyä spontaanisuuden tieltä. Itse kuuntelin konsertin jälkeen Rinaldo Alessandrinin kuuluisan levytyksen ihan tarkistaakseni muutamia yksityiskohtia – ja kyllä vain, siellä on kaikki harmonisesti tarjottimella, mutta kokonaisuus ei ollut yhtä mukaansatempaava.

Hebon muusikot saivat paljon näytönpaikkoja. Ensimmäisessä konsertossa käyrätorvet tuuttailivat railakkaasti kuin metsästysretkellä – moinen huolettomuus saattoi ajaa saaliin pakoon, mutta sehän ei ollut pääasia. Sinkovsky kutsui jousiryhmän mukaan ilonpitoon, mutta menueteissa karaktääriä olisi voinut virittää elegantimpaan suuntaan.

Toisessa konsertossa on aina sama jännitysmomentti: miten trumpetisti selviää vaikeasta ja korkealla kimittävästä stemmasta? Moderneilla trumpeteilla se onkin niin ja näin, mutta oikeanlaisella barokkisoittimella se onnistuu. Nyt sellaisen varressa oli Gabriele Cassone. Hän vakuutti kipinöivällä soitollaan, joka sai kirkon parvilla ihmiset kurkottelemaan yli kaiteiden. Silti se jätti tilaa myös sooloryhmän muille soittimille, oboelle, nokkahuilulle ja viululle, joiden keskustelu oli kutkuttavaa.

Kolmannessa konsertossa areena oli taas jousisoittimien. Sinkovsky siirtyi orkesterin oikealle laidalle, ja Tuomo Sunin ja Minna Kankaan vasemman puolen viuluryhmä tarjosi pallottelussa vahvan vastuksen. Ikiliikkujamainen, hengästyttävänä kontrapunktina rullaava finaali on tunnettu show-numero. Se meni nappiin ja oli selvä valinta myös konsertin ylimääräiseksi numeroksi.

Huilistit Pauliina Fred ja Hanna Haapamäki pääsivät loistamaan neljännen konserton hivelevästi laulavissa osuuksissa, ja viidennessä konsertossa Hebon primus motor Aapo Häkkinen sai tilaisuuden esitellä taitojaan pitkissä cembalosooloissa. Kuudennen konserton erityisluonne, alttoviulujen ja viola da gambojen tummaksi verhoama sointimaailma jäi Sinkovskylle hieman vieraammaksi kuin muut konsertot, mutta lopulta sekin lumosi salaperäisyydellään.

Harri Kuusisaari

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Edellinen artikkeliViikkokatsaus 49/2021: Paljon, paljon palkintoja – ennen kaikkea säveltäjille
Seuraava artikkeliAvanti! tarjosi huiman matkan Stockhausenin universumiin