Taidemusiikin vapaa kenttä näytti voimansa kauden huipentaneissa konserteissaan, kun muutaman päivän sisällä Helsingin barokkiorkesteri taituroi Bachin Brandenburgilaiset konsertot, ja Avanti! palasi juurilleen modernin musiikin klassikkoihin, Stockhausenin ja Ligetin teoksiin, joista ainakin edellisen katoaminen ohjelmistoista on sääli musiikkielämälle.
Avantin konsertissa Ritarihuoneella oli tapauksen tuntua: sali oli täpötäynnä yleisöä, ja jännittävä ilmapiiri muistutti yhtyeen alkuajoista – sillä erolla, että nyt ammattitaitoa on kertynyt enemmän. Mukana rivistössä oli Avanti-konkareita mutta myös uutta väkeä. Kun ottaa huomioon, miten vähäistä yhtyeen toiminta on viime vuosina ollut, on melkoinen ihme, miten ”avantimaisuuden” liekki yhä voi roihahtaa tällä tavalla.
Kutkuttavimmin se tuntui konsertin avausnumerossa Karlheinz Stockhausenin Tierkreis-sarjassa. Se käy läpi kaikki eläinradan 12 tähtimerkkiä tietyin formuloin, jotka voi esittää millä tahansa soittimistolla. Säveltäjän rationaalinen organisoimishalu näkyy vielä siinä, että jokainen osa keskittyy tiettyyn säveleen, jonka ympärille melodia muodostuu, ja melodiat ja rytmit on jäsennelty sarjallisesti.
Muuten Tierkreis manifestoi Stockhausenin halua vapauteen, joka sittemmin sai myös esoteerisia ja New ageen assosioituvia puolia säveltäjän keksiessä, että hän asuu Sirius-paleetalla. Kunkin tähtimerkin sävelmiä tulee soittaa vähintään kolmesti, ja niitä voi myös muunnella mielen mukaan. Esityksen kesto voi vaihdella paljon, ja Avantin johtaja Kari Kriikku ilmoittikin aluksi, etteivät he tiedä, kauanko heidän versionsa kestää. Noin 50 minuuttia meni kuin siivellä.
Tierkreis on paradoksien musiikkia: säännöt ja vapaus, sävelmien yksinkertaisuus ja rakenteen kompleksisuus yhdistyvät. Kunkin osan karaktääri on sen verran selkeä, että ne on helppo assosioida eri tähtimerkkiin liittyviin luonteenpiirteisiin: on määrätietoista, energistä, empaattista, humoristista, vakavaa, uteliasta jne. Esittäjistä riippuu, millaisia dimensioita nämä saavat.
Avanti! käytti valinnanvapauden täysillä hyväkseen, ja tämä näkyi jo kokoonpanon valinnassa: klassisten soittimien lisäksi mukana olivat mm. sähkökannelta soittava Eija Kankaanranta, folklaulaja Karoliina Kantelinen, harmonikansoittaja Veli Kujala ja saksofonisti Sampo Kasurinen. Esityksen tyylit laajenivat niin kansanmusiikkiin kuin jazzimprovisaatioon – mutta kuitenkin niin, että se säilytti rakenteensa ja identiteettinsä.
Tällaisena sitä voi pitää juuri sellaisena tulevaisuuden musiikkina, jollaiseen Stockhausen pyrki. Esityksen kohokohtia olivat Karoliina Kantelisen alkuvoimaisiksi yltyneet soolot, joissa saattoi kuulla alkuperäiskansojen loveen lankeavaa laulua. Eksoottisia harmonioita oli myös Eija Kankaanrannan kanteleosuuksissa.
Soittimista eniten huomiota kiinnitti kuitenkin Tomas Griciusin soittama hybriditrumpetti, johon oli lisätty toinen, taaksepäin suuntautuva torvi teknisine muutoksineen. Se toi mieleen Michaelin torven, jota Markus Stockhausen on soittanut isänsä Licht-oopperasarjassa – en tiedä, oliko kyseessä sama versio. Hieman musiikkiteatterillista ulottuvuutta toi se, kun Gricilus lähti soittimineen vaeltamaan orkesterin taakse. Tällä tiellä olisi voinut edetä pidemmällekin.
Muusikot saivat eri jaksoissa yksilöllisiä vapauksia ja näytön paikkoja, ja niissä erottuivat ne, joilla on kokemusta improvisaation parissa. Heihin kuuluu Heikki Nikula bassoklarinetteineen. Hänen soolonsa olisi ikään kuin halunnut irtautua fantasian maailmoihin. Ensimmäisessä osassa, joka kuultiin lopussa kertauksena, Kari Kriikku tuuttasi määräävästi kuin komppaniansa kapteeni.
Tierkreisiin verrattuna Ligetin Kamarikonsertto tuntui sangen ”normaalilta” musiikilta, ja se edustaakin säveltäjänsä tuotannon klassisempaa puolta. Se ei tarkoita helppoutta vaan sitä, että teos toimii puhtaasti musiikillisten asioiden voimin ilman viittauksia.
Ligeti luopuu Kamarikonsertossa aiemmista pilvimäisistä kentistään ja tutkailee liikkeen olemusta eri tempoin vipeltävällä tekstuurilla, jossa pinnan ja syvyyden välinen perspektiivi vaihtelee rikkaasti. Säveltäjän mukaan ensimmäinen osa, Corrente, muistuttaa veden pintaa, jossa syvemmällä ja näkymättömissä tapahtuvat asiat saavat aikaan näkemämme liikkeen.
Tässä musiikissa tarvitaan kapellimestaria, ja eteen astui Taavi Oramo. Selkein lyönnein hän sääteli kudoksen kulkua ja loi orgaanisesti virtaavan liikkeen, josta ei puuttunut dramaattisia aksenttejakaan. Kolmannen osan konerytmit saivat pahaenteistä kaikua, ja finaalista muodostui rattaiden ja niistä vapauteen pyristelevien soittimien jännitekenttä.
Alkuperäisen ajatuksen mukaan Avanti! voi olla kaikkea yksittäisestä soittajasta sinfoniaorkesteriin, ja tämän periaatteen mukaisesti orkesteriteosten lomassa oli kaksi soolonumeroa.
Pianisti Mariola Aniolek sai paljon kosketuksen tasoja irti Stockhausenin teoksesta Klavierstück IX. Ligetin cembaloteos Continuum kuultiin harmonikkaversiona. Asialla oli Susanne Kujala, joka aikoinaan kantaesitti tämän version. Sävelten mikrotaso kihisee harmonikan koskettimistolla sellaisella vauhdilla, että se luo aikaan jatkuvuuden tunteen ja synnyttä erilaisia perspektiiviharhoja. Huikea tulkinta! Huikea konsertti!
Harri Kuusisaari
