Kalevi Aho tunnetaan vastarannan kiiskenä, joka suomii armotta sotaa lietsovia valtioita tai hallituksien näköalatonta kulttuuripolitiikkaa. Säveltäjänä hän muistuttaa enemmän kosken kuohuja ylös ponnistavaa lohta. Toimiakseen parhaalla tavalla hän tarvitsee selkeän haasteen, ja yksi sellainen ovat kaikki erilaiset soittimet, joille Aho on säveltänyt solistisen teoksen. Kun säveltäjällä on takanaan seitsemäntoista sinfoniaa ja kolmekymmentäseitsemän konserttoa, voi päätellä, että Aho on paneutunut aiheeseen perinpohjaisesti.
Ahoa näkyy toisinaan luonnehdittavan ”postmodernistiksi”, mutta vuonna 2014 valmistunut konsertto englannintorvelle, harpulle ja orkesterille kuulostaa ainakin minun korviini varsin modernilta. Kun ”modernistisetkin” säveltäjät opettelevat nykyisin käyttämään kolmisointuja, kyse on lähinnä tulokulmasta ja asenteista. Ahon konsertto on oletettavasti ainoa laatuaan tälle yhdistelmälle, mutta säveltäjä on löytänyt meedion varmuudella kokoonpanon musiikilliset ”hot zonet”.
Kyse ei ole pelkästään soolosoittimista vaan myös orkesteritekstuureista, jotka hahmottuvat soitinpersoonallisuuksien ympärille. Englannintorvella ja harpulla on teoksessa hyvin erilaiset roolit eikä paljonkaan yksimielisyyttä. Teos alkaa täydellisestä hiljaisuudesta, Ahon luonnehtimasta ”tyhjyydestä”, johon Olari Eltsin johtamat Antwerpenin sinfonikot rakentavat klustereista ja hälyistä koostuvan maiseman.
Dmitri Mestdagin englannintorvi ja Anneleen Lenaertsin harppu sijoittavat siihen erilliset soolonsa, joiden jännitteistä kasvaa säveltäjälle ominaisia orkesteriärjähdyksiä. Kolme lyhyempää osaa viimeistelevät myyttisen draaman. Lenaertsin lyhyt harppukadenssi kertoo vaikeuksista antaa soittimelle selkeä solistinen rooli. Allegrossa valokeilaan nousee Mestdagin taiturillisesti lepattava englannintorvi, mutta myös orkesterissa puhkeavat yksityiskohdat kukkaan. Hidas finaali täydentää draaman palatessaan alun tyhjyyteen.
Pianotriolle sävelletty neliosainen Kolmoiskonsertto (2018) on täysin erilainen teos, jonka aloittavan lempeän kehtolaulun innoittajana on lapsenlapsen syntymä. Siinä Aho tuntuu liikkuvan lähimpänä opettajansa Einojuhani Rautavaaran sävelmaisemia. Musiikin perimmäinen optimismi ja valoisuus käyvät käsi kädessä energisen virtuoosisuuden kanssa, joita eivät taltuta jälkimmäisten osien kiihko tai riitasoinnut.
Kuten Beethoven vastaavassa teoksessaan, Aho hyödyntää klassisen pianotrion kamarimusiikillisia ulottuvuuksia jättäen orkesterin välillä sivuosaan. Mystiseksi merkitty Tranquillo-osa levittää rauhan ohella pahoja aavistuksia, mutta kehtolauluaihe palaa virtuoosisessa finaalissa.
Ahon teoksilla riittää kansainvälistä vetovoimaa, joka BIS:n levyllä tulee flaamilaisten muusikoiden suunnalta. Elts, Antwerpenin sinfonikot sekä kantaesityksissä soittaneet solistit heittäytyvät musiikkiin ihailtavalla antaumuksella. BIS on tallentanut Ahon teoksia kiitettävän tiuhaan, mutta kaikki varhaisetkin sinfoniat olisi syytä saada levylle.
Antti Häyrynen
