Arvio: Radion sinfoniaorkesteri, Musiikkitalo 29.10.2021. Thomas Adès, kapellimestari, Pekka Kuusisto, viulu. Sibelius, Adès (ke.), Coll.
Radion sinfoniaorkesterin kolmas, tällä kertaa säveltäjä-kapellimestari Thomas Adèsin kuratoima ja hänen teoksiinsa paljolti keskittynyt RSO-festivaali päättyi eilen ohjelmaan, jossa Jean Sibeliuksen kuudetta sinfoniaa, Adèsin omia Asylaa ja Märchentänzeä sekä Francisco Collin Neljää iberialaista miniatyyriä ei yhdistänyt ainoastaan neliosaisuus, vaan myös orkestraalinen runsaus, vuoropuhelu ajan ja yhteiskunnan kanssa – sekä tanssi.
Adèsin kotimaa Iso-Britannia on historiallisesti pitänyt Sibeliusta arvossa, ja tavallaan hengenheimolaisuuden tunteen ymmärtää: myös saarivaltion aikalainen Ralph Vaughan Williams katseli historiaan romantiikan aikakauden toiselle puolelle, niin vanhaan musiikkiin kuin kansanmusiikkiin, ja oli innoittunut luonnosta ja linnuista. Suomalaisilla kapellimestareilla on koko kansalli(sromantti)nen kytkös sekä valttikorttinaan että painolastinaan Sibeliusta tulkitessa; vuonna 2018 Adèsin johtama Tapiola oli ”pyhän” metsäkokemuksen sijaan uhkaavampi korpi, mutta kuudenteen sinfoniaan toi ulkomainen tulkinta ilahduttavia hetkiä. Esimerkiksi ensimmäisessä osassa korostui hyvinkin gallialainen, impressionistissävytteinen ote, ja myöhemmin rytmien tanssillisuus hyvinkin raikkaalla tavalla.
Vuonna 2020 viulun ja pianon duona kantaesitetty Märchentänze olisi suorimmin käännettynä ”satutanssit”, mutta nimi viittaa myös tiettyyn märchen-alkuisten romantiikan ajan teosten perinteeseen. Adès on teoksessa avoimesti syleillyt brittiläistä kansanmusiikkia, ja orkestraation runsaat tekniikat ja harvinaisemmat soittimet (kuten kontrafagotin nuori sukulainen kontraforte), alkuun ripotellut mikrotonaaliset intonaatiot ja muut oveluudet tietyllä tavalla siirtävät 1900-luvun alun trendit, uusklassisuuden ja kansanmusiikin hyödyntämisen, päivitettynä versiona ”uudelle 20-luvulle”. Satutansseissa oli mukana niin menuettia muistuttavaa hidasta kolmijakoisuutta kuin Balkan-henkisiä sekatahtilajeja, mutta jos tälle sävellyspolulle Adès on lähtenyt, niin nuppeja saisi kääntää vieläkin enemmän kaakkoon, kohti vielä riemastuttavampaa hillittömyyttä, aina yliampuvan kanssa flirttaillen.
Pekka Kuusisto on pelimanni sielultaan ja syleillyt kansanmusiikkia jo pitkään, ja Märchentänzen onkin vaikea kuvitella toimivan umpiklasarin solistin käsissä, niin paljon se tulkinnassaan suorastaan pyytää rempseää kansantanssillista lähestymistä soittajalta – mutta silti myös vaati virtuoottista otetta etenkin kolmannessa osassaan.
Adèsin toistaiseksi ainoana sävellyksen yksityisoppilaana olleen espanjalaislähtöisen Francisco Collin Neljä iberialaista miniatyyriä viululle ja kamariorkesterille loivat niin ikään postmodernin päivityksen kansanperinteeseen. Dekonstruoitujen kansanmusiikkityylien, muun muassa habaneran ja flamencon, värikäs orkestraatio toi paikoin mieleen niin Respighin sarjat kuin Stravinskyn Petruškan sävellykselliset kikat. Poikkeuksellisesti kolmannessa osassa Kuusisto kävi pitkän vuoropuhelun Jouko Laivuoren pianon kanssa, muiden soitinten kommentoiden lähes webernmäisen aforistisesti. Nimensä mukaisesti osat pysyivät lyhyinä; maisemia olisi mielellään kuunnellut pitempäänkin, mutta toisaalta, parempi lopettaa huipulle kuin liian myöhään. Teemaan erinomaisesti sopivana Kuusiston encorevalintana toimi Manuel de Fallan Nana sarjasta 7 espanjalaista kansanlaulua.
Adèsin vuonna 1997 valmistunut Asyla erottui sävelkieleltään muusta joukosta, mutta sekin nyökäten toisenlaisille, globaalimmille ja urbaanimmille kansantansseille. Sen nimi on sanan asylum monikko, joka voi viitata niin mielisairaiden hoitolaan kuin turvapaikkaan. Metalliset lyömät, celestat ja preparoidut pianot toivat kutkuttavaa epämääräisyyttä, ja jo ensiosasta löytyivät terävät, aggressiiviset kynnet – ei Lindbergin Kraftin mittakaavassa sentään, mutta hereillä ne pitivät: valppauden tunne oli läsnä näennäisessä levossakin. Toinen osa toi mukanaan abstraktissa, epävarmassa limbossa leijailua, ja kolmas osa Ecstasio oli yksi parhaista nykysäveltäjän katsannoista 1990-luvun rave-skeneen hakkaavalla toisteisuudellaan, syntetisaattoreita matkivilla soitinnuksillaan ja vaivihkaisilla paisutuksillaan. Tämän rinnalla Classical Trancelations –konsertit ovat hampaatonta, varman päälle pelaavaa höttöä; kenties klubi oli Adèsin maailmassa turvapaikka, mutta myös tietty pahan tripin vainoharhaisuus tuntui tässäkin jytkeessä vaanivan. Värikästä ja ehdottoman omintakeista – ja paras valinta konsertin lopetukseksi.
Santeri Kaipiainen
