Nykymusiikkia kuulee toisinaan moitittavan vaikeaselkoisuudesta. Mistä ymmärtämättömyyden kokemus johtuu? Musiikin kokemiseen ja tapaan kuulla vaikuttavat kuuntelutottumuksemme ja altistumisemme musiikille. Niihin vaikuttavat pitkälti yhteiskunnalliset rakenteet.
Koska aikamme musiikki poikkeaa tavalla tai toisella totutusta, kuulijan voi olla vaikea omaksua uutta sävelkieltä. Tässä yhteydessä pätee vanha totuus, jonka mukaan minkään ilmiön kanssa ei voi päästä mielekkääseen kontaktiin, ellei halua tulla puolitiehen vastaan. Syy ei kuitenkaan ole yksittäisessä kuulijassa tai säveltäjässä.
Olen lukuisissa projekteissa sävellyspedagogina toimiessani havainnut, että ilokseni yhä enemmän lapset säveltävät kouluissa, mutta harmikseni säveltäminen voi tapahtua ilman, että oppilas osaa nimetä yhtäkään elävää taidemusiikin säveltäjää. Jos verrataan muihin taiteenaloihin kuten kuvataiteiseen, näyttämötaiteeseen, kirjallisuuteen ja kevyeen musiikkiin, ero on selvä: koululaiset lukevat kirjallisuutta, käyvät teattereissa, keikoilla ja gallerioissa. Eri alojen elävät taiteilijat tulevat tutuiksi jo varhain, mutta samaa ei voi sanoa säveltäjistä.
Alakoulujen musiikinopettajat ovat harvoin saaneet musiikillista koulutusta varsin lyhyen opettajanopintojen musiikkikatsauksen lisäksi. Kierre on ilmeinen: jos opettaja kokee olevansa vieraalla maaperällä, kuinka oppilaat voisivat saada kipinän taidemusiikista? Lisäksi peruskoulun taideopetuksen leikkaaminen lähes olemattomiin tekee taidemusiikin tuntemisesta mahdotonta. Puolet suomalaisista ei IFPI:n parin vuoden takaisessa tutkimuksessa tunnistanut maailman parhaaksi säveltäjäksi palkitun Kaija Saariahon nimeä. Jos taideaineiden merkitystä ei ajoissa ymmärretä, pian Suomessa tuskin tunnetaan Sibeliustakaan. Mikä surullisinta, lyhytjänteinen mentaliteetti ei kannusta rohkaisemaan alalle uusia sibeliuksia ja saariahoja.
Kymmenen minuuttia taidemusiikkia voi olla pysäyttävämpi kokemus kuin kaikki se, mitä tulee tusinatoosasta tuutin täydeltä. Filosofi Juha Varton kiteyttämänä: ”Tämä oman aikamme taide valaisee omaa maailmaamme. Jos se on rumaa, on syytä sanoa, kuten hyvässä sanonnassa sanotaan: älä syytä peiliä, jos naama on vino. Kaikki valistuminen on työlästä, myös se, että antaa itsensä valistua, että antaa taiteen valaista sitä maailmaa, jonka kokemisesta ei aina ole kiinnostunut, mutta joka on ainut maailma.”
Nykysäveltäjät pyrkivät lukuisin keinoin yhdistämään taidetta elämään, ja yhä useammat nykymusiikkiteokset reagoivat yhteiskunnallisiin ilmiöihin: Matilda Seppälän konseptilähtöinen klarinettikonsertto For the Win irvailee kilpailumentaliteetille, Ville Raasakan Black cloud, under ground mallintaa orkesterilla hiilen palamisääniä, Jennah Vainion Beatbox-konsertto Fujiko´s Fairy Tale törmäyttää genrejä toisiinsa ja Sanna Ahvenjärven ja Tapio Lappalaisen Water orkesterille on sävelletty kollektiivisesti, vain joitakin teoksia mainitakseni. Aikamme musiikki herkistää kuulijaa elinympäristön muutoksille ja herättää ajatuksia tässä ajassa.
Ihmisillä on valtava kulttuurinnälkä, ja syksyn konserteissa yleisö on silmin nähden sädehtinyt kauan kaivatun elävän musiikin vaikutuksesta. Kosketuspintaa nykyaikaan ovat tarjonneet monet aikamme musiikin teokset. Samaan aikaan arvokas kulttuuriperintömme kelluu kohtalostaan epätietoisena, veikkausarpojen varassa, kuin lamavuosien markka. Lukuisten viimeaikaisten tilastojen perusteella kulttuuriala on tulevaisuuden ala, johon on järkevää investoida ja jonka tekijöiden hyvinvointiin kannattaa panostaa. 1800-luvun loppupuolella Suomen idea rakennettiin pitkälti kulttuurin ja sivistyksen, mm. Sibeliuksen ja Gallen-Kallelan varaan. Elinvoimaisena pidetty kulttuuri estäisi Suomi-neitoa uppoamasta turpeeseen. Kulttuurialan ruohonjuuritason ja ammattilaisten toimintaedellytykset tulisi taata viimeistään nyt, jotta voimme yhdessä tulevien sukupolvien kanssa katsoa peiliin. Eikä se naama ole vino.
Minna Leinonen
