Viime marraskuussa valtakunnallisilla musiikkikasvatuspäivillä eräs musiikinopettaja kysyi minulta, kuinka sävellystä voi opettaa. Tämän usein toistuvan kysymyksen näkökulma on voinut kysyjästä riippuen vaihtua kysymykseksi, kuinka sävellystä voi opiskella. Keskustelun edetessä taustalla on voinut olla näkemys, että säveltämiseen liittyy jotakin transsendentaalia, käsityskyvyn ylittävää yliaistillisuutta.
Minulle alan mystifiointi aiheutti aikoinaan sosiaalisen haasteen. Eräs sukulaiseni oli silminnähden huojentunut, kun sain parikymppisenä ensimmäisen työpaikkani opettajana. Säveltäjän ammatti näyttäytyi hänelle epäammattina, jolla ei voinut elättää itseään tai perhettä. Minut oli vaikea liittää romantisoituun neromyyttiin, eikä epäilemättä Ranskassa 1800-luvulla vakiintunut mielikuva boheemista taiteilijasta sekään vakuuttanut sukulaistani työn vakavasti otettavuudesta. Ura edellytti riskinottoa, jonka pelinappulana oli turvallisuus. Ammatin hyväksytyksi tekeminen tapahtui vuosien varrella, tilaus tilaukselta ja apuraha kerrallaan.
Säveltäjän kannalta käsitys taiteilijasta nerona on ristiriitainen. Säveltäjä voi toisaalta olla imarreltu saamastaan sädekehästä, mutta samalla stereotyyppinen kuva voi muodostua esteeksi uravalinnalle. Filosofi R. G. Collingwood kutsuu taiteilijan korottamista norsunluutornin kiroukseksi. Myös tuore Taideyliopiston Sibelius-Akatemian sävellyksen lehtori Riikka Talvitie on pyrkinyt nykyaikaistamaan säveltäjäimagoa sanomalla säveltäjien olevan heterogeeninen joukko varsin tavallisia ihmisiä.
Kuinka sitten sävellystä voi opettaa? Eräs kollegani kertoi musiikinopettajasta, joka oli säveltänyt luokallensa sointukulun, joka toimisi luokan tekemän sävellyksen rakenteena. Opettaja oli ollut innoissaan luomuksestaan. Kollegani kehui opettajan sointukiertoa ja kehotti opettajaa jatkamaan hyvin alkanutta sävellystyötään. Lopuksi hän kysyi, mitä oppilaat voisivat itse säveltää.
Toisen säveltämän musiikin sanelu tai ahtaminen kehikkoon voi kadottaa säveltämisen mielekkyyden ja itseilmaisun henkilökohtaisuuden. Oppilasta ei myöskään voi jättää ajelehtimaan, vaan sävellysopettaja tarjoaa oman ammattitaitonsa oppilaan käyttöön siten, että oppilaan oma ääni pääsee esiin. Tekeillä olevan sävellyksen rinnalla voivat kulkea sävellystekniset harjoitteet, joilla kurkistaa oman kokemusmaailman ulkopuolelle, rikastaa käsityötaitoja ja laajentaa ymmärrystä musiikista.
Sävellysopiskelussa vaalitaan omaa tahtoa ja laajennetaan ilmaisua, ei yhdestä, vaan monista perspektiiveistä. Säveltäminen on itsensä ja kuvitteellisten maailmojen avaamista prosessin läpi. Tekeillä olevan teoksen äärellä työskentely on minulle sama tunne, kuin astuisin sisään tuttuun romaaniin, sen ääriviivoihin, tunnelmiin, tuoksuihin, miljööseen ja henkilöhahmoihin. Vähitellen työskentelyn aikana yksityiskohdat alkavat piirtyä ja sanottava alkaa saada sisältöä. Prosessissa ei kirjoiteta valmiita asioita muistiin vaan niitä työstetään. Työstäminen on ajattelua, jonka vaihtoehtoja voi punnita opettajan kanssa. Koska sävellystyössä sisäinen ja ulkoinen maailma leikkaavat, opettaminen toimii ikkunana toisen henkilön todellisuuksiin.
Olen kollegoineni havainnut, että puolet musiikkiopiston sävellysoppilaista on naisoletettuja. Kuitenkin ammattiopintoihin hakevista valtaosa on miesoletettuja. Mitkä tekijät saavat aikaan sukupuolijakauman? Voivatko vanhat käsitykset yhdistettyinä sosiaalisiin odotuksiin ja riskeihin muodostua ylittämättömäksi esteeksi ammatinvalinnassa? Tukijärjestelmän ulkopuolelle jääminen ja ammatillinen epävarmuus jäytävät alati taiteilijaa sukupuolesta riippumatta, mutta taiteen tekijöiden moniäänistyminen, ympäröivän maailman muutokset ja niiden aktiivinen kohtaaminen avartavat näkymiä. Etätyöjaksojen myötä myös kotona työtä tekevän taiteilijan ymmärretään oikeasti olevan töissä. Lisäksi esikuvien moninaistumisella on merkitystä. Minulle alalle hakeutuessani naispuolinen sävellyslehtori olisi ollut signaali valoisasta horisontista.
Minna Leinonen
