Taiteen psykologinen perusta on ihmisen tarve jakaa kokemuksia, päätteli jo suuri kulttuuripersoona Yrjö Hirn (1870–1962). Toisen henkilön läsnäolo terävöittää aisteja ja syventää kokemusta, vaikka sen jakaminen tapahtuisi itselle tuntemattomien ihmisten kanssa.
Jaettujen musiikkielämysten kalenterivuosi alkaa tänä vuonna keväästä, kun kahden vuoden ajalta siirtyneitä teoksia kuullaan vihdoin elävinä. Oman erityisyytensä näille jaetuille kokemuksille tuovat mielestäni konserteissa kuultavat nykymusiikkiteokset, jotka kiinnittävät kuulijan lujasti tähän päivään. Jonkin ajan kuluttua voi alkaa hahmottua, millaisia ääniä ajallamme on. Ajankuvan ja kulttuurin lisäksi musiikkiin nivoutuu jotain olennaista ihmisyydestä ja laajemmin maailmasta.
Kohtasin tämän konkreettisesti erään tekeillä olleen sävellykseni parissa. Ahdistavien uutisten poltteessa koin tarvetta säveltää valoisan teoksen, koska halusin tarjota kuulijoille jotain, minkä koin kauniina. Sävellysprosessin aikana alkoi kuitenkin muotoutua alkuideoilleni vastakkaista materiaalia. Syy selvisi pian. Hakemani tunnelman lähtökohta oli ollut ulkoinen, kun kuvittelin mielessäni, mitä joku muu tässä ajassa tarvitsisi. Kuitenkin luomisprosessissa on koettava ja reflektoitava aines itse, vasta sen jälkeen sitä voi tarkastella jonkun toisen kannalta. Säveltäjän työ on itseilmaisua, johon kietoutuu elimellisesti ajan henki. Se on kohdattava ensin sisältäpäin, jotta jotain siitä voisi välittyä muille.
Musiikkia kuullaan ja merkityksellistetään historiallisin korvin. Jos tietää taustan, tuntuu mahdottomalta kuunnella Dmitri Shostakovitshin kahdeksatta jousikvartettoa ilman assosiaatioita sodasta. Myös I maailmansodan ennusmerkit on jälkikäteen helppo tulkita musiikissa. Taidemusiikkiyleisö villiintyi vuonna 1913, kun Igor Stravinskyn Kevätuhri nostatti musiikinhistorian suurimpiin kuuluvia skandaaleita. Harmonisen hälyn aste ja pelkästään Uhritanssissa 150 kertaa vaihtuvat tahtilajit olivat suurelle yleisölle liikaa.
Koittava kevät on kantaesitysten karkeloa. Yksin Kalevi Aholta esitetään neljä uutta konserttoa, lisäksi Tampere Biennale sisältää yli 20 kotimaista kantaesitystä. Säveltäjä huokaisee helpotuksesta, sillä hän kantaa teosta mukanaan siihen asti, kunnes se saa esityksen. Tällä hetkellä monilla säveltäjillä onkin kannettavanaan ennennäkemättömän painava lasti. Joku voisi nähdä sille analogiana suuren lapsikatraan, joka odottaa innokkaana pääsyä maailmalle. Itse vertaisin sitä rauhattomaan tilaan – on kuin lukisi useaa romaania yhtä aikaa, kun samalla yrittäisi kirjoittaa uutta.
Kuulijoille kantaesityksessä on hohtoa. On upeaa olla ensimmäisten joukossa kuulemassa musiikkia, jonka ääni heijastelee omaa aikaamme. Ensiesittäjille teos voi olla mittava taidonnäyte, kun aiempaa vertailukohtaa ei ole. Parhaimmillaan muusikko pääsee säteilemään sekä teknisesti että ilmaisullisesti, kun säveltäjä on huomioinut teoksessaan esittäjän erityispiirteitä. Musiikin tilaaja näyttäytyy aikaansa seuraavana aktiivisena toimijana.
Orkesteriteoksen kirjoittaminen voi olla säveltäjälle vuoden työ, mutta kuultuna se on hujauksessa ohi. Seuraavasta esityksestä ei useinkaan ole tietoa, ja koska nykymusiikkia esitetään huomattavasti vähemmän kuin menneiden aikojen musiikkia, monen teoksen kohdalla ensiesitys on jäänyt ainoaksi. Toista esitystä onkin kuvattu sanoilla ”se kuuluisa toinen esitys”. Viides esitys kertoo jo vakiintumisesta osaksi nykymusiikkirepertoaaria.
Teosten ei tarvitse enää hätkähdyttää uutuudellaan, ja tuntuukin ylelliseltä, että saamme kuulla niitä jaettuina elämyksinä. Kantaesitykset pitävät kulttuurin elinvoimaisena. On kiinnostavaa seurata, millaisin äänin musiikkia sävelletään aikana, jota leimaa pandemia ja särkynyt kuva yhtenäisestä Euroopasta. Se selviää vain menemällä kuuntelemaan kantaesityksiä. Ja ehkäpä myös niitä toisia ja viidensiä esityksiä.
Minna Leinonen
