Miehinen voima jyllää Billy Buddissa

Kansallisooppera täytti tehtäväänsä kulttuurilaitoksena tuomalla ensi-iltaan täällä harvemmin nähdyn Benjamin Brittenin Billy Buddin Norjan Kansallisoopperasta vuokrattuna tuotantona. Esitys oli täynnä maskuliinista voimaa, ja musiikillinen draama vakuutti, vaikka miesyhteisön suhteita olisi voinut ohjata monitasoisemminkin. 

Herman Melvillen romaaniin pohjautuva ooppera sijoittuu brittiläiselle sotalaivalle vuonna 1797. Sota luo kuitenkin vain taustaa. Ainut taistelun alku lässähtää, ja turhauttava odottelu ja armeijan kuri luovat puitteet miesyhteisössä viriäville jännitteille. Tietenkin kyse on myös alistamisesta ja vallan väärinkäytöstä, sillä monet miehet on pakkovärvätty, ja oopperan alussa noviisi ruoskitaan mielivaltaisesti. Taustalle nousevat myös Ranskan vallankumouksen ideat ihmisoikeuksista, jotka ovat brittiläiselle päällystölle myrkkyä.

Billy Budd on Brittenille tyypillisesti kertomus viattomuudesta ja sen tuhoamisesta. Vaikka sen asetelman voi typistää hyvän ja pahan taisteluksi ja moraalisiksi kysymyksiksi, sen homoeroottisia vivahteita ei voine kiertää. Teema oli läheinen niin säveltäjälle kuin libretisti E.M. Forsterille, ja ilman sitä, pelkän paha haluaa tuhota hyvän -kuvauksena tarina jää vähän ontoksi.

Oopperan pahis, selvästi Otellon Jagosta mallia saanut asemestari Claggart iskee silmänsä kauniiseen ja viattomaan Billyyn. Claggart aloittaa manipuloinnin ja syyttää Billyä kapinan suunnittelusta. Keskeisessä kohtauksessa tämä ei änkytysvikaisena saa puolustauduttua vaan antaa nyrkin puhua niin, että kiusaaja kuolee. Kapteeni Vere tuntee sisimmissään Billyn syyttömyyden mutta ei käytä oikeuttaan armahdukseen, vaan Billy kokee loppunsa hirsipuussa.

Billy on oopperassa katalysaattori suhteessa kaikkiin. Paljonko Claggartin käytöksessä on homofobista itsevihaa ja omien tunteidensa torjuntaa? Ilmeisesti aika paljon. Kapteeni Veren moraalinen kieriskely lähtee myös kiintymisestä Billyyn, ja velvollisuuden ja tunteiden ristiriita tuo mieleen Verdin oopperat. Vere on antisankari, joka tunnustaa olevansa merellä eksyksissä. Teos alkaa hänen muisteluillaan ja loppuu itsesyytöksiinsä jumiutuneen ihmisen tyhjyyteen.

Entä miehistö – miten paljon Billyn suosio on seksuaalista laatuaan? Peitetyistä tunteista oopperassa on pitkälle kysymys, sillä kun puhutaan säästä ja muista tyhjänpäiväisyyksistä, orkesteri paljastaa, missä oikeasti jyllää. Billyn ”parhaaksi kaveriksi” valikoituu laivalla Dansker, ja heidän suhteestaan tehdäänkin useissa ohjauksissa julman oopperan lämpöpesäke.

Tämä suhde ja miesjoukon psykologinen hienosäätö oli jäänyt Annilese Miskimmonin ohjauksessa vähemmälle kuin esimerkiksi näkemässäni Deborah Warnerin tulkinnassa. Gay-aspektiin Miskimmon viittaa lähinnä vain antamalla kahden matruusin salassa pussata välisoiton aikana.

Esitys alkaa vanhan Veren istuessa pyörätuolissa kotonaan (tai hoitokodissa). Sitten huoneeseen alkaa virrata köysiä veteleviä merisotilaita ja upseereja. Sitten paljastuu varsinainen tapahtumapaikka, toisen maailmansodan aikainen sukellusvene.

Sukellusvene-ideassa on puolensa. Sen umpiomaisuus korostaa oopperan klaustrofobista tunnelmaa. Kukaan ei pääse pakoon edes raittiiseen meri-ilmaan. Visuaalisesti se on mahtava (lavastus ja puvut: Annamarie Woods). Aina yhteys ei vain ohjauksessa toimi. Miksi sukellusveneessä vedellään köysiä ja ollaan tuulen armoilla, ja mitä näin nuoret hyttipojat tekevät siellä? Vaikka miten modernisoisi, logiikan on säilyttävä.

Esityksen sieluksi muodostuikin solistien ja kuorolaisten yhdessä muodostama suomalainen miesenergia. Teho suurissa kohtauksissa oli suorastaan tyrmäävä. Taistelun lähestyessä apaattisen porukan valtaa jännittynyt mieli, ja lopussa viriää muriseva kapinamielikin, joka lannistetaan.

Solistit selvisivät vokaalisesti tehtävistään hyvin. Ville Rusanen toi terveesti soivalla baritonillaan esiin Billyn innokkuuden ja suoraselkäisyyden, mutta lopun jäähyväismonologiin olisi mahtunut herkempiäkin vivahteita. Yksilöohjausta hän olisi tarvinnut enemmän. Timo Riihosen basso on jykevöitynyt entisestään sitten viime kuuleman, hän sai Claggartin rooliin tarvittavan määrän kylmää juonikkuutta. Olemus olisi kaivannut enemmän demoniaa, mutta sitäkin löytynee hyvän ohjaajan käsittelyssä. 

Nuori tenori Tuomas Miettola oli illan iloisia yllätyksiä (vähemmän iloisessa) piestyn noviisin roolissa. Brittiläinen Peter Wedd lauloi kapteeni Veren roolissa tiiviillä soinnilla mutta ei saanut hahmosta kovin paljoa irti. Hänen vanhana versionaan oli näyttelijä Juhani Mäkinen. Jussi Merikanto, Markus Nieminen ja Nicholas Söderlund olivat pätevä päällystökolmikko.

Orkesterilla on Billy Buddissa iso rooli. Sen täytyy paitsi täyttää paljon peitettyä informaatiota niin myös korvata miesjoukolta pois jäävän diskanttisoinnin. Osuus onkin Brittenin oopperoista jännittävimpiä. Meren aaltoilu on läsnä koko oopperan rytmiä luovana elementtinä. Musiikki on täynnä fanfaareista johdettuja, sinkoilevia aiheita, jotka assosioituvat niin merenkäyntiin, lintuihin kuin mielentiloihin. Uhkaavat bassomurinat ja kromaattiset jännitteet täydentävät vallitsevaa kirpeää ja lakonista ilmettä.

Tämä kaikki vaatii kapellimestarilta veitsenterävää otetta, ja Hannu Lintu hallitsi partituurin suvereenisti. Hän piti yllä maksimaalisen selkeyden pärskivissäkin tekstuureissa ja loi draamaa luovan jännitteen, joka ei herpaantunut hetkeksikään.

Harri Kuusisaari