Huhtikuisessa nykymusiikkikonsertissa sali oli täpötäysi. Vain murto-osa kuulijoista oli nykymusiikin harrastajia. Naistenhuoneen jonossa kysyin kahdelta satunnaiselta, minua varttuneemmalta kuulijalta, kuinka he kokivat juuri kuullut uudet teokset. Ihanaa, sanoi ensimmäinen. Hän kertoi olevansa tottunut konserttikävijä ja vaikkei omien sanojensa mukaan nykymusiikista mitään ymmärräkään, hän sanoi pitävänsä sitä kiinnostavana. Toinen kuulija oli vaikuttunut nykymusiikin rikkaista sointiväreistä, joiden avulla hän koki pääsevänsä kosketukseen sisäisen tunnemaailmansa kanssa, vaikkei hänkään kuultua musiikkia osaisi pukea sanoiksi.
Myönnän odottaneeni vastausta, jonka seurauksena olin valmis perustelemaan nykymusiikin olemassaoloa historiallisesta ja yhteiskunnallisesta näkökulmasta ja lohduttamaan kuulijoita sanomalla, että kerta kerralta kokemus kyllä helpottuu. Ähäkutti – nämä kuulijat pääsivät yllättämään minut! Toinen heistä vielä jatkoi, ettei oikein jaksaisi perinteisiä konsertteja, joissa esitetään vain klassikoita, sillä ne eivät vastaa hänen moniin tunteisiinsa. Menneen ajan musiikki yksinään oli hänelle umpikoettua. Hän kaipasi sen rinnalle aikamme ääniä.
Keskustelu vei ajatukseni Luigi Russolon futuristiseen manifestiin L´arte dei rumon (Hälyjen taide) vuodelta 1913. Russolo ei voinut käsittää, kuinka jotkut jaksoivat kuunnella sinfoniakonserttien vakio-ohjelmia. Hänen mielestään puhtaasti miellyttävät soinnut eivät aiheuttaneet kuulijoissa riittävän syviä tunne-elämyksiä, sillä musiikin tuli vastata nyky-yhteiskunnan elämäntyyliä. Hälystä tuli ”elämän ääni”, mihin edelleen kuulee nykysäveltäjien toisinaan viittaavan.
MUISTAN LUKION musiikintunnilla luokkakaverini soittaneen pianoa umpimähkäisessä ja riitasointisessa siksak-liikkeessä julistaen, että näin helppoa se on – jopa minä osaan säveltää nykymusiikkia! Nyt ajatellen tämän yli sata vuotta sitten keksityn dodekafonian parodiointi tai sen alkuperäinen toteutus kuvaavat hyvin vähän sitä, millaista musiikkia sävelletään nykyään. Nykymusiikin tyylillinen moninaisuus on pirstaloitunut pitkin musiikinhistorian aikajanaa. Se ei ole paikalleen jähmettynyt tai sadan vuoden takainen patsas, vaan eläväpintainen ja yllätyksiä täynnä oleva kaleidoskooppi, josta voi löytää vaihtelevia ilmiöitä. Finlandia-palkitussa Osmo Tapio Räihälän Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa -tietokirjassa kiteytetäänkin, että nykymusiikki on enemmän asenne ja intentio kuin yksittäinen musiikkityyli. Esimerkiksi Eero Hämeenniemen Laura Maddalena -monodraamassa 1600- ja 1700-lukujen tyyli ja venetsialainen cembalomusiikki kohtaavat nykyajan.
Mitä nykymusiikista tai musiikista ylipäätään pitäisi kuulijana ymmärtää? Ainakaan oma toiveeni ei ole, että kunpa voisin konsertissa analysoida teoksen läpikotaisin. Toivon, olipa kyseessä keikka tai konsertti, että tulisin kosketetuksi. Saksalaisen filosofian perinteessä mainitaan esteettisen kokemuksen tyypit Erlebnis ja Erfahrung. Edellinen tarkoittaa elämystä ja jälkimmäinen elämystä syvempää kokemusta. Erfahrungissa kokija matkustaa jonnekin toisaalle kuin missä hän oli kokemuksen alussa. Kokemus jättää jäljen jostain olevasta, joka on sanojen tuolla puolen.
NAISTENHUONEEN KESKUSTELU sai minut pohtimaan, olemmeko niin tottuneita siihen, että nykymusiikki koetaan vaikeana, että hokema alkaa toteuttaa itse itseään ja teemme oletuksia, jotka kaivavat kuoppaa aikamme äänelle? Kahtiajako ymmärtämiseen ja siihen, ettei ymmärrä, on yksinkertaistava ja vääristävä. Kun hyväksymme sen, että ymmärtämisen tapoja on monia, voi avautua uusia kanavia itselleen vieraan taiteen lähestymiseen. Nykymusiikki sai naistenhuoneessa kohtaamani kuulijan tuntemaan intensiivisemmin. Eikö se ole musiikin syvintä ymmärtämistä? Musiikin mukana kulkeutuminen voi viedä kaukaiselle aikamatkalle tai tuoda tähän päivään. Tälle matkalle voi lähteä ilman sanoja.
